maanantaina, helmikuuta 20, 2006

Tiedättekö mikä myös on ihanaa?:

- se, että on ollut itsensä suhteen oikeassa ja omia huonoja puolia vastaan kamppailu on kannattanut: koko ajan kun selittelin Teston kaipuuta ja himoa vain T:n välttelyn välikappaleeksi, luulin ko. väittämän olevan pelkkää potaskaa ja niin edelleen, mutta niin se vain olikin totta, koska: pistettyäni Teston kanssa välit poikki ja niin sanotusti kulutettuani tuon tien loppuun olenkin yllättäen oudosti ja aidosti lähestynyt T:tä koska vaihtoehtoja ei ole (niin sanotusti) ollut.

- se, että on solminut uusia, toivottavasti kestävämpiä ja suvaitsevaisempia suhteita vanhoihin ystäviin.

- se, että yksinkertainen tv-sarja tarjoaa kaiken tarvittavan dramatiikankaipuuseen.

- se, että on voittanut ensimmäisen erän anopin uskonkäännytystaistelussa.

Tiedättekö mikä on mahtavaa?

Se, että rakastelee miehensä kanssa ja se on parasta, intohimoisinta seksiä mitä on kenenkään kanssa harrastanut.

Se, että kylässä ollessa puhuu toistensa päälle innoissaan, koska yhteisiä juttuja kertoessa on vain niin hauskaa.

Se, että ensimmäistä omaa kotia suunnitellessa on niin ihanaa. Oma. Koti. Aaaahhhh....






tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Ah, voi ja vittu. Nyt on sitten pitkän ajan kuluttua löydetty kämppä ja kaiken lisäksi ostettu se. Ihan kiva on, vaikka vittumaisessa lähiössä, mutta kuitenkin: vähän isompi, oma piha ja SIKAHALPA. Mutta kun. Välit on mitä paskimmat. Loukkaantuneet. Puolin ja toisin. Siellä se aito shampanjapullo odottelee jääkaapissa, ja saa minun puolestani odotellakin. Kilistele nyt sen ihmisen kanssa jota vihaat, rakastat mutta epäilet.

T on sortunut muutaman (viisi) kertaa, ainakin. Tarkkaa lukua voi olla vaikea tietää koska T "pelkää minua" eikä siksi "uskalla aina heti kertoa totuutta". No olenhan minä pelottava. Vaadin rehellisyyttä. Olen itsekin, en sataprosenttisesti, mutta ainakin yhdeksänkymmentä-. Toiset häilyvät lukujen neljä-, korkeintaan kuusi-seitsemänkymmentä välillä. T on kunnostautunut kerran elämässään, nimittäin tuossa parisen vuotta sitten kun jäi kiinni petoksistaan, ja silloin viiletettiin lyhyt hetki kuumassa ysiysissä. Nyt on ehkä vittu saatana kuuskytviis-siitä.

Ja mihin se helvetin iso tee on sortunut? Pornoon. No kaikki miehethän sitä pornoa, saatatte sanoa, mutta kun T on addikti, jonka kierre syvenee käytön lisääntyessä. Seuraavaksi ollaan taas pettämässä minua niin kuin jo oltiin yykaakoo kertaa aikaisemminkin. Annoin anteeksi, eikä ehkä olisi pitänyt. Nyt sitten eletään tässä meneehyvin, nyttaasei -helvetissä. Välillä on pitkiäkin aikoja varma että kaikki on hyvin, eikä itse asiassa ihme, kun T niin valehtelee. Sitten välillä = nyt ei mene hyvin.

Miten voi luottaa ihmiseen, joka valehtee? Kysyt suoraan, ja ihminen valehtelee. Pikkuasioissa, ehkä, mutta onko se jokin tae siitä ettei isoissa? Ja pitääkö aikuisen miehen poikamainen pelko muka vain hyväksyä?

Muuttuvatko ihmiset?

Eivät. Eivät ihan syvältä. Pelkuri on pelkuri vaikka voissa paistaisi. Jättää tuollainen paska pitäisi. Mutta mitä jos olen itsekin vammainen ja pelkuri? Itse vokottelin Testoa ihan äskettäin kuukausitolkulla, ja huipensin koko kukun pyytämällä monsieur'tä sänkyyn kanssani vain pari viikkoa sitten - tosin olen itse sitä mieltä, että en sitä oikeastaan tarkoittanut ihan tosissani, vaan tiesin tulevani torjutuksi, ja halusin vain tekosyyn pistää välit poikki. Sen nimittäin tein. Vasta tänään näin hänet aivan vahingossa, ja katosin paikalta samoin tein. Sinä. Täällä. Sydämeen. Sattuu. -katse, ja silmäin siirto syrjään, ja väkinäistä rupattelua kollegan kanssa, ja pakeneminen paikalta ennen kuin ehtii kohdalle. Classy.

Mitä tässä siis? Hyväksyä paska, koska on itse samanlainen parantumaton läheiskammoinen friikki? Luottaa toiseen, koska pikkujutut ovat pikkujuttuja, eikä aina ole niin helppoa olla rehellinen? Jättää idiootti pelkuri, vihdoin?

Kertokaa ihmeessä.

torstaina, tammikuuta 05, 2006

Joku taloyhtiössämme on tosiaan päättänyt pistää naapurit kuriin. Kun eilen lähdimme iltalenkille, näimme ulko-oveen teipatun lapun, missä sanottiin: "Sinä, joka olet rikkonut viinapulloja roskiksen eteen: siivoa jälkesi!".

Hohhoijaa. Ei niin, ettei olisi ihan kusipäistä rikkoa lasia ympäriinsä, tai sotkea muuten, mutta tuollainen sävy on vain niin lähiöyhdistysmäinen (ks. Aidan takana, albumi 1), eikä yleensä johda muuhun kuin siihen, että muutkin yltyvät kyttäämään toisiaan ja kohta on meneillä täysi kerrostalohelvetti. Koska roskiksia sen lisäksi käyttävät muidenkin rappujen asukkaat, jotenkin tuli sellainen olo, että tuo liittyy meihin ja haukkuviin koiriimme. T totesi, että tekisi mieli teipata viereen lappu: "Se emme ole ainakaan me, koska osa meidän perheestämme kulkee ilman kenkiä. Terveisin Haukkuvat Naapurit." Ratkesin naurusta ja anelin että tekisimme juuri niin, mutta ei T sitten oikeasti suostunut. Sanoi sen olevan turhan provosoivaa. Höh.

Kun sitten tulimme lenkiltä takaisin, T sanoi vielä hississä "Sinä, joka kannat puunoksia hissiin, voisitko lopettaa" ja nappasi Pennun suusta oksanpätkän heittääkseen sen ovesta ulos.

Haahhaaahhaaa. Melkein tuli pissat housut. Näin sitä säästyy naapurivitutukselta pilkan voimin.

tiistaina, tammikuuta 03, 2006

Eilinen oli kuin päiväloma helvetissä. Universumi osaa todella jakaa kaksin käsin paskaa kun ihminen on huonolla tuulella.

Päivä alkoi kuukautisilla. Ainahan ne ovat epämukavat, mutta kun meille kävi vähän aikaa sitten vahinko ja oikeastaan olisimmekin sitten halunneet saada vauvan, mistä syystä emme turvautuneet jälkiehkäisyyn. Kyllähän minä tiesin, että niin myöhäisessa vaiheessa kiertoa hedelmöittyminen oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta, mutta kun kuukautisetkin olivat sitten myöhässä päivän, kaksi, kolme... En olisi ikinä uskonut pettyväni niin pahasti siihen, että en olekaan raskaana elämäntilanteessa, mihin se ei todella sovi. Jotenkin olisin vain kuitenkin halunnut olla. Saada lapsen.

Kun sitten iltapäivällä neuvottelin T:n kanssa puhelimessa tarjouksen jättämisestä asunnosta mihin olimme ihastuneet, tulin huomanneeksi postin seassa taloyhtiöltä tulleen kirjeen, missä oli kummankin meidän nimemme. Mitä kummaa? Ei varmaankaan parkkiruudun laskua minun nimelläni. Eikun avaamaan. Kas! Joku vietävän rupimulkku on valittanut koiriemme haukkumisesta päiväsaikaan, ja meitä kehoitetaan järjestämään koiriemme hoito niin, ettei siitä enää ole haittaa. Mutta, mutta. Kun minä olen melkein aina kotona. Toisaalta, ne haukkuvat silloinkin hissiä, postia ja oven takana hiippailevia naapureita. Mutta ei kai nyt sentään niin paljon että se häiritsee?

T:n soitettua isännöitsijälle kävi ilmi, että kyse oli joulun välipäivistä: Valittaja oli silloin ollut lomalla ja siksi päivisin kotona, ja havainnut haukkumista. Voi-voi. Jos se siis ei normaalisti Valittajaa voi haitata päivisin tämän ollessa töissä ko. vuorokaudenaikana, miksi edes valittaa? Varsinkin kun samassa talossa asuu törkyturpa, joka pitää pari kertaa kuukaudessa bileitä jotka jatkuvat kovaäänisinä aamukolmeen-neljään, arkisinkin? Haistakaa home. Sitä paitsi, epäilemme etteivät koiramme täällä yleensä hauku päivisin, vaan välipäivinä on ollut talo täynnä porukkaa (kun minä raukka olin täyttä päätä inventoimassa kurjaa kauppaa, missä työskentelen, ja T:kin töissä) ja yksinäiset koiramme ovat hätääntyneet ja hermostuneet jatkuvaan hissin ramppaamisen, ja kenties saman kerroksen naapureiden ohikulkuun..?

Ja jatkuu. Huonotuulisen onni on vähäistä. Kun nimittäin menin töihin, sain huomata että ilkeä ja yksinkertainen pomoni, jolle olin kaikessa ystävällisyydessä ahkeran työntekoni lomassa huomauttanut laittomasta henkilökunnan kyykyttämisestä, oli vastakuitannut asian yleisessä sähköpostissa tyyliin: "Laittomaksi väitetty toimintamme on laillista, koska Yhtiömme Säännöissä lukee niin. Lukekaa itse täältä: (ks. yhtiön Säännöt)." Ja pah. Ja raivo. Typerä akka luulee meidän uskovan moisen ilmoituksen jälkeen että Yhtiön Säännöt todella menevät Suomen lain yläpuolelle. Että ja voi. Taas pitää hankkia dokumenttia ja jatkaa taistelua. Että väsyttää kun ihmiset vain ovat kusipäitä.

Lopen uupuneena kaikesta sisäisestä vihasta jatkoin asiakaspalvelua. Kaikki asiakkaatkin olivat vähintään epäkohteliaita ja liiallisen vaativia. Päivän ehdottomia helmiä olivat psykopaatilta vaikuttava ukonketale, joka osti yli satasella psykologian ammattikirjallisuutta, ja epämääräiseltä vaikuttava mieshenkilö joka tiedusteli huolestuneena, haisivatko hänen ostoaikeensa kohteena olevat kahden euron lastentussit. Ei siinä mitään. Mies itse vain haisi niin pahasti hielle ja paskalle, että yli metrin päässä hänestä oli vaikea hengittää. Vartti haisulaisen jälkeen tuli tekstiviesti Testolta: milloin menemme leffaan? Argh. Kun riitelin T:n kanssa pari kuukautta, kyllästyin lopulta niin että tartuin vanhaan oljenkorteeni ja pyysin Testoa leffaan. Kun nyt taas T:n kanssa ovat välit lähentyneet, en halua säätää ollenkaan toisen miehen kanssa. Voi voi. Ei pitäisi toisaalta leikkiä toisen tunteilla, vaikka tämä haluaisikin olla vain kaveri, ja niin edelleen. Päädyin kylmän aikuismaiseen ratkaisuun hädän hetkellä: poistin viestin, ja toivoin että ongelma katoaisi sen mukana. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Kun lopulta kärsimys loppui ja pääsin kotiin ahjostani, lupasin itselleni viimeaikaisesta holtittomasta tuhlauksestani (jota olin aikaisemmin päivällä selvitellyt ja päätynyt vihaamaan itseäni, mikä ei auttanut huonoon tuuleeni) huolimatta ostaa itselleni laatikollisen Ferrero Rocherin suklaata, koska se on ainoa suklaa mikä minulle nykyään maistuu, ja ehkä saisin antaa itseni jopa juoda lasillisen punaviiniä sen kyytipojaksi, mikä voisi auttaa tuskiini. Niinpä niin. Lähikaupassa ei ollut Ferrero Rocherin suklaata, vaikka siellä on sitä tähän asti ollut, ja epätoivossani jouduin ostamaan pussillisen Kismet-ruutuja, jotka olivat liian makeita ja ällöttäviä eivätkä ollenkaan hoitaneet suklaan tehtäväänsä eli saattaneet minua paremmalle tuulelle. Tässä vaiheessa luovuin myös punkun juomisesta, koska jotenkin sekin olisi kuitenkin epäonnistunut. Ajauduin T:n kanssa merkityksettömään riitaan, mitä en tarkoittanut ollenkaan, ja loppuiltakin oli siten pilalla. Perfetto. Menin nukkumaan ja näin outoja unia.

Tämä päivä alkoi aamuseitsemän herätyksellä, mihin liittyi vahvasti Pennun oksentaminen. Vietyäni koirat ulos kukonlaulun aikaan tunsin oloni kunnon ihmiseksi, joten palkitsin itseni pienellä television katselulla. Nukuin pari tuntia. Ei hassumpaa. Koirat nukkuivat rauhassa ja vaativat korkeintaan hellyyttä, mitä mielelläni niille soin. Puhelin soi. T! Asunto on meidän??

Ei suinkaan. Tarjouksemme, mikä oli varsin kohtuullinen, oli hylätty. Hyi, miten ihmiset ovat ahneita. Se ei kuulemma ollut "lähelläkään sitä mitä he siitä olivat ajatelleet saavansa". Tarjoamme huomenna uudestaan muutaman tonnin enemmän, mutta jos sekään ei heille riitä, ottakoon rahansa muualta. Pah, ja pah.

Onneksi sentään näin tänään M:n. Pitkästä aikaa. On ollut todella ikävä, ja haluan nähdä pian uudestaan. Nyt kotiin tultuani päätin että voin hyvin juoda sen eilen ansaitsemani viinin, ja koirille annoin luut, vaikka Pentu olikin repinyt sohvaa. Ei se sillä kuitenkaan mitään pahaa tarkoita, toisin kuin ilkeät ihmiset melkein kaikilla teoillansa, paitsi ystäväni ja rakas perheeni, miinus ilkeä isäni.

Rauha maassa ja jumala puussa. Hyvää loppiaisenodotusta kaikille.

lauantaina, joulukuuta 31, 2005

uusi vuosi, uusi koti?

Hiiohoi.

Taas on uudenvuodenaatto. Mitäs tehtiin viime vuonna? Ai niin, surkean epäonnistuneet bileet joihin tuli vain kourallinen ihmisiä. Traumatisoituneina niistä päätimme viettää tämän uudenvuodenaaton aivan kahdestaan, etenkin kun joulukin meni pipariksi heikkohermoisen isäni raivarin takia. Tuntuu itseasiassa mukavalta viettää juhlapäivää perhepiirissä, ei paineita mistään, täydellistä rentoutumista. Tänään emme ole tehneet muuta kuin syöneet pitkän aamiaisen ja katsoneet Sormusten herran extended-versiota, minkä pukki minulle suopeasti toi. Mahtavaa. Juhlaruoaksi teemme spagettia, ja sitten paukutamma muutaman raketin, suojalaseilla tietenkin.

Näyttää siltä, että olemme vihdoin pitkän etsinnän jälkeen löytäneet sopivan uuden kodin, joka on vielä heti vapaa. Kunhan tarjouksemme maanantaina hyväksytään, pääsemme remontoimaan uutta kotia heti vuoden alusta. Ikean sivut ovat olleet pari päivää kuumina. On jo aikakin päästä vähän isompaan koloon.

Uusi vuosi luvataan aina aloittaa paremmin kuin edellinen, niinpä minäkin vaadin itseltäni muutamia asioita:

1. Opinnot valmiiksi. Päivä kirjastossa joka viikko ja jotain joka päivä. Ei väliinjätettyjä tenttejä.

2. Terveys kuntoon. Otan selvää mikä minua oikein vaivaa, poistatan amalgaamit ja syön terveellisesti. Aloitan uudelleen liikunnan harrastamisen.

3. Ihmissuhteet kuntoon. Teen mitä voin sen eteen, että intiimit suhteet T:hen olisivat helpommat, enkä anna isäni enää pelottaa minua. Teen lopun siitä, että ihmiset tallovat ja käyttävät minua hyväkseen.

4. Edelliseen liittyen, selvitän asiat rauhallisesti toisin kuin tähän asti. Ei raivareita, katkeruutta, itsekeskeistä itsesääliä tai itkua. Ne ihmiset jätän oman onnensa nojaan, joiden kanssa en pysty rauhallisesti asioita hoitamaan.

Sofian maailma toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta! Olkaa kiltisti ja varokaa lähellä olevia koiria ilotulittaessanne, ne voivat pelästyä.

perjantaina, marraskuuta 18, 2005

mitä minä haluan

Olen aina halunnut olla näyttelijä, tanssija, kirjailija, taiteilija. Olen aina halunnut olla luova, taiteellinen. Vaikka olen aina halunnut vaikuttaa älykkäältä, en ole koskaan halunnut siitä itselleni uraa; korkeintaan halusin kääntäjäksi, koska olen kielellisesti lahjakas, en kielten tutkijaksi.

Toisin sanoen, olen täysin väärällä polulla.

Lopetin kitaransoiton, koska vain luovutin. Huomasin, että on olemassa minua paljon lahjakkaampia kitaristeja, muiden muassa oma poikaystäväni. Jokin ääni sisällä ehdotti, että se saattaa johtua siitä, että he harjoittelevat minua enemmän, minä kun en harjoitellut yhtään, mutta minä en jotenkin uskonut sisäistä ääntäni. Luovutin, vaihdoin instrumenttia ja luovutin siinäkin, vaikka olin uudessa instrumentissani luonnonlahjakkuus. Tällä kertaa annoin opettajani kertoa minulle, ettei minusta ole mihinkään. En kokeillut toista opettajaa, koska opettajani oli poikaystäväni ja elämäni valo ja uskoin kaiken mitä hän minulle keksi sanoa. Sisäinen ääneni sanoi, että hän oli kateellinen, koska hänkin oli vasta oppimisensa alussa, eikä hän ollut yhtä lahjakas kuin minä. Ei, vaikka hän harjoitteli kahdeksan tuntia päivässä ja minä viisitoista minuuttia. Uskoin silti häntä, ja luovutin senkin instrumentin suhteen vaivautumatta todella yrittämään. Sivumennen sanoen, opettajani lopetti silti myös, muutaman vuoden jälkeen. Totesi ettei ole lahjoja, eikä enää jaksa. Ryhtyi psykologiksi. Siltä alalta on paljon enemmän kokemusta, sekä oman pään että perhepiirin parista.

Paulo Coelho puhuu uudessa kirjassaan samasta asiasta, kutsuen sitä intiaanien mukaan mukautujaksi; pisteeksi, missä vaiheessa ihminen luovuttaa oman kehityksensä suhteen, oman lahjakkuutensa ja potentiaalinsa suhteen, ja päättää tyytyä keskinkertaisuuteen pelkän pelon ja huonon itsetunnon takia. Minua tuo ilmiö, mitä keskieurooppalaisessa psykologiassa myös huonoksi itsetunnoksi sanotaan, on vaivannut koko minun elämäni ajan niin kauan kuin jaksan muistaa. Yhdestä asiasta en ole koskaan luopunut: olen aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina, tarkkaan sanoakseni tämän vuoden sisällä, olen luopunut siitäkin, ja jos muisti minua oikein palvelee, samoin perustein kuin aikanaan kitaransoitosta ja musiikista: ollakseni realistinen. "Minä en ole luova, minä en ole taiteellinen, olen yrittänyt ja teeskennellyt, mutta sisältäni ei löydy sitä jotain." En ole boheemi, vaikka elämäni on epäjärjestyksessä ja valvon yöt, enkä ole taiteellinen vaikka olen temperamenttinen. Minä olen minä, kaiken tulisen luonteeni kanssa parhaimmillani tekemässä eksaktia tiedettä. Asioita, jotka eivät vaadi mielikuvitusta, vaan järkeä.

Mikä tähän on ajanut? Osittain tämän blogin pitäminen. On aika olla rehellinen itselleni. Jos minä kerran olen hyvä kirjoittaja, miksei blogini ole koskaan keikkunut todella hyvällä sijoituksella? Saatan olla hyvä kirjoittamaan mutten hyvä kirjoittaja. Niin; hallitsen kieliopin, tyylit ja jaksotuksen, mutta missä on se idea, mikä pistää lukijan todella miettimään?

Toiseksi: olen aloittanut ainakin neljää romaania viiden vuoden sisällä, ja ne tyrehtyvät aina. Alkuun, keskelle tai ensimmäisen luvun jälkeen. Päätän aina, ettei tämä ole Se, vaan aloitan uutta. Miksi? Lyhytjännitteisyyttä? Eikö kaikilla kirjoittajilla ole katkoja? Eikö menestyskirjojen kirjoittaminen usein kestä vuosia ja ole usein turhauttavaa? Mitä minä oikein odotan itseltäni? Jostain syystä sitä, että keksin heti ensikirjoittamalla jotain fantastista, ja saan sitten sen fantastisen teoksen kirjoitettua viikossa. Tai kuukaudessa.

Palataan siihen mitä minä oikeasti haluan. Haluan tanssia, mutta tyydyn tanssitunteihin, en tarvitse esityksiä. Haluan näytellä, mutta luulen että sen aika ei ole vielä. Vaikken haluakaan ehkä sydämestäni tutkijaksi, tiedän olevani siinä hyvä ja nauttivani siitä, ja haluan tutkintoni valmiiksi, koska muuten elämäni on jatkuvasti pilalla jos jälleen kerran luovutan asiassa, missä olen hyvä (ehkä valitsin yliopistossa kielten opiskelun siksi, että akateemisen tutkijan ura paikkaisi niin hienosti huonoa itsetuntoani?).

Aion hankkia käännöstöitä jos vain voin, koska nautin kääntämisestä; ja aion palata musiikin pariin: ensin salaisella kitaransoitolla, sitten laulutunneilla, sitten rumputunneilla.

Kyllä tämä tästä. En tiedä olenko ainoa kirjallisuudenlukija, jota ärsyttää Paulo Coelhon tapa käsitellä aina omaa elämäänsä teoksissaan, mutta saanen sanoa, että inhon lisäksi olen todella kiitollinen. Siinä on mies, joka osaa selvittää yhden kirjan kirjoittamisella monen ihmisen ongelmat.

Ai niin, sosiaaliporno: rakastelu sujuu taas. Niin, rakastelu, ei seksi. Tiedä sitten miksi - ongelman tunnustaminen?

perjantaina, marraskuuta 11, 2005

comeback

Niin sitä vain voi tyhmä ihminen luulla, että on täysin parantunut. Luin viimeisiä blogejani ja ymmärrän kyllä miksi minusta tuntui siltä, että läheisriippuvaisuusongelmani ovat historiaa; kaikki senaikaiset ongelmani käsittelivät vain yleistä tyhmyyttä. Niin ylimielistä, ja myös - niin tilapäistä.

Entisiä postauksia lukiessani tuntuu kuin mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, mutta tietenkin jotain on, se on vain niin hidasta. Tässä yhteenveto siitä, mikä on muuttunut:

1. Olen puhunut Teston kanssa, ja hän on luvannut jättää minut rauhaan. Sen jälkeen myös minun on ollut helppo jättää hänet rauhaan.

2. Pentu on kasvanut, vaikkei niin paljon kuin oletimme. Edelleen se on kovin pieni ja pentumainen, ja rakastan sitä kuin omaa lastani.

3. Etsittyämme turhaan uutta asuntoa kuukausitolkulla, muutimme makkarin olkkariin ja kirjat makkariin, joten nyt minulla on kirjasto/työhuone, eikä Pentu pääse puremaan kirjoja.

Tässä sitten taas yhteenveto siitä, mikä ei ole muuttunut:

1. Riitely T:n kanssa. Nykyään se on koirankasvatuksesta, ennakoiden lastenkasvatusta. Itse edustan väkivallatonta linjaa, T on tukkapöllyjen puolella.

2. Osittain edellisestä johtuen, ehkä myös tekosyynomaisesti: seksielämän täydellinen puute. Ei voisi vähempää kiinnostaa, minua siis. Yök yök yök. Vanhat traumat eivät auta, ja ehkä niitä täytyy tässä purkaa.

3. Vaikka juon nykyään todella harvoin, olen juuri nyt aika lailla humalassa. T on poissa ja minä netissä - ihan niin kuin ennen, vai?