sofia=viisaus

2006-02-20T16:02:00.000-08:00

Tiedättekö mikä myös on ihanaa?:

- se, että on ollut itsensä suhteen oikeassa ja omia huonoja puolia vastaan kamppailu on kannattanut: koko ajan kun selittelin Teston kaipuuta ja himoa vain T:n välttelyn välikappaleeksi, luulin ko. väittämän olevan pelkkää potaskaa ja niin edelleen, mutta niin se vain olikin totta, koska: pistettyäni Teston kanssa välit poikki ja niin sanotusti kulutettuani tuon tien loppuun olenkin yllättäen oudosti ja aidosti lähestynyt T:tä koska vaihtoehtoja ei ole (niin sanotusti) ollut.

- se, että on solminut uusia, toivottavasti kestävämpiä ja suvaitsevaisempia suhteita vanhoihin ystäviin.

- se, että yksinkertainen tv-sarja tarjoaa kaiken tarvittavan dramatiikankaipuuseen.

- se, että on voittanut ensimmäisen erän anopin uskonkäännytystaistelussa.

2006-02-20T15:56:00.000-08:00

Tiedättekö mikä on mahtavaa?

Se, että rakastelee miehensä kanssa ja se on parasta, intohimoisinta seksiä mitä on kenenkään kanssa harrastanut.

Se, että kylässä ollessa puhuu toistensa päälle innoissaan, koska yhteisiä juttuja kertoessa on vain niin hauskaa.

Se, että ensimmäistä omaa kotia suunnitellessa on niin ihanaa. Oma. Koti. Aaaahhhh....

2006-01-24T15:29:00.000-08:00

Ah, voi ja vittu. Nyt on sitten pitkän ajan kuluttua löydetty kämppä ja kaiken lisäksi ostettu se. Ihan kiva on, vaikka vittumaisessa lähiössä, mutta kuitenkin: vähän isompi, oma piha ja SIKAHALPA. Mutta kun. Välit on mitä paskimmat. Loukkaantuneet. Puolin ja toisin. Siellä se aito shampanjapullo odottelee jääkaapissa, ja saa minun puolestani odotellakin. Kilistele nyt sen ihmisen kanssa jota vihaat, rakastat mutta epäilet.

T on sortunut muutaman (viisi) kertaa, ainakin. Tarkkaa lukua voi olla vaikea tietää koska T "pelkää minua" eikä siksi "uskalla aina heti kertoa totuutta". No olenhan minä pelottava. Vaadin rehellisyyttä. Olen itsekin, en sataprosenttisesti, mutta ainakin yhdeksänkymmentä-. Toiset häilyvät lukujen neljä-, korkeintaan kuusi-seitsemänkymmentä välillä. T on kunnostautunut kerran elämässään, nimittäin tuossa parisen vuotta sitten kun jäi kiinni petoksistaan, ja silloin viiletettiin lyhyt hetki kuumassa ysiysissä. Nyt on ehkä vittu saatana kuuskytviis-siitä.

Ja mihin se helvetin iso tee on sortunut? Pornoon. No kaikki miehethän sitä pornoa, saatatte sanoa, mutta kun T on addikti, jonka kierre syvenee käytön lisääntyessä. Seuraavaksi ollaan taas pettämässä minua niin kuin jo oltiin yykaakoo kertaa aikaisemminkin. Annoin anteeksi, eikä ehkä olisi pitänyt. Nyt sitten eletään tässä meneehyvin, nyttaasei -helvetissä. Välillä on pitkiäkin aikoja varma että kaikki on hyvin, eikä itse asiassa ihme, kun T niin valehtelee. Sitten välillä = nyt ei mene hyvin.

Miten voi luottaa ihmiseen, joka valehtee? Kysyt suoraan, ja ihminen valehtelee. Pikkuasioissa, ehkä, mutta onko se jokin tae siitä ettei isoissa? Ja pitääkö aikuisen miehen poikamainen pelko muka vain hyväksyä?

Muuttuvatko ihmiset?

Eivät. Eivät ihan syvältä. Pelkuri on pelkuri vaikka voissa paistaisi. Jättää tuollainen paska pitäisi. Mutta mitä jos olen itsekin vammainen ja pelkuri? Itse vokottelin Testoa ihan äskettäin kuukausitolkulla, ja huipensin koko kukun pyytämällä monsieur'tä sänkyyn kanssani vain pari viikkoa sitten - tosin olen itse sitä mieltä, että en sitä oikeastaan tarkoittanut ihan tosissani, vaan tiesin tulevani torjutuksi, ja halusin vain tekosyyn pistää välit poikki. Sen nimittäin tein. Vasta tänään näin hänet aivan vahingossa, ja katosin paikalta samoin tein. Sinä. Täällä. Sydämeen. Sattuu. -katse, ja silmäin siirto syrjään, ja väkinäistä rupattelua kollegan kanssa, ja pakeneminen paikalta ennen kuin ehtii kohdalle. Classy.

Mitä tässä siis? Hyväksyä paska, koska on itse samanlainen parantumaton läheiskammoinen friikki? Luottaa toiseen, koska pikkujutut ovat pikkujuttuja, eikä aina ole niin helppoa olla rehellinen? Jättää idiootti pelkuri, vihdoin?

Kertokaa ihmeessä.

2006-01-05T01:52:00.000-08:00

Joku taloyhtiössämme on tosiaan päättänyt pistää naapurit kuriin. Kun eilen lähdimme iltalenkille, näimme ulko-oveen teipatun lapun, missä sanottiin: "Sinä, joka olet rikkonut viinapulloja roskiksen eteen: siivoa jälkesi!".

Hohhoijaa. Ei niin, ettei olisi ihan kusipäistä rikkoa lasia ympäriinsä, tai sotkea muuten, mutta tuollainen sävy on vain niin lähiöyhdistysmäinen (ks. Aidan takana, albumi 1), eikä yleensä johda muuhun kuin siihen, että muutkin yltyvät kyttäämään toisiaan ja kohta on meneillä täysi kerrostalohelvetti. Koska roskiksia sen lisäksi käyttävät muidenkin rappujen asukkaat, jotenkin tuli sellainen olo, että tuo liittyy meihin ja haukkuviin koiriimme. T totesi, että tekisi mieli teipata viereen lappu: "Se emme ole ainakaan me, koska osa meidän perheestämme kulkee ilman kenkiä. Terveisin Haukkuvat Naapurit." Ratkesin naurusta ja anelin että tekisimme juuri niin, mutta ei T sitten oikeasti suostunut. Sanoi sen olevan turhan provosoivaa. Höh.

Kun sitten tulimme lenkiltä takaisin, T sanoi vielä hississä "Sinä, joka kannat puunoksia hissiin, voisitko lopettaa" ja nappasi Pennun suusta oksanpätkän heittääkseen sen ovesta ulos.

Haahhaaahhaaa. Melkein tuli pissat housut. Näin sitä säästyy naapurivitutukselta pilkan voimin.

2006-01-03T09:34:00.000-08:00

Eilinen oli kuin päiväloma helvetissä. Universumi osaa todella jakaa kaksin käsin paskaa kun ihminen on huonolla tuulella.

Päivä alkoi kuukautisilla. Ainahan ne ovat epämukavat, mutta kun meille kävi vähän aikaa sitten vahinko ja oikeastaan olisimmekin sitten halunneet saada vauvan, mistä syystä emme turvautuneet jälkiehkäisyyn. Kyllähän minä tiesin, että niin myöhäisessa vaiheessa kiertoa hedelmöittyminen oli käytännöllisesti katsoen mahdotonta, mutta kun kuukautisetkin olivat sitten myöhässä päivän, kaksi, kolme... En olisi ikinä uskonut pettyväni niin pahasti siihen, että en olekaan raskaana elämäntilanteessa, mihin se ei todella sovi. Jotenkin olisin vain kuitenkin halunnut olla. Saada lapsen.

Kun sitten iltapäivällä neuvottelin T:n kanssa puhelimessa tarjouksen jättämisestä asunnosta mihin olimme ihastuneet, tulin huomanneeksi postin seassa taloyhtiöltä tulleen kirjeen, missä oli kummankin meidän nimemme. Mitä kummaa? Ei varmaankaan parkkiruudun laskua minun nimelläni. Eikun avaamaan. Kas! Joku vietävän rupimulkku on valittanut koiriemme haukkumisesta päiväsaikaan, ja meitä kehoitetaan järjestämään koiriemme hoito niin, ettei siitä enää ole haittaa. Mutta, mutta. Kun minä olen melkein aina kotona. Toisaalta, ne haukkuvat silloinkin hissiä, postia ja oven takana hiippailevia naapureita. Mutta ei kai nyt sentään niin paljon että se häiritsee?

T:n soitettua isännöitsijälle kävi ilmi, että kyse oli joulun välipäivistä: Valittaja oli silloin ollut lomalla ja siksi päivisin kotona, ja havainnut haukkumista. Voi-voi. Jos se siis ei normaalisti Valittajaa voi haitata päivisin tämän ollessa töissä ko. vuorokaudenaikana, miksi edes valittaa? Varsinkin kun samassa talossa asuu törkyturpa, joka pitää pari kertaa kuukaudessa bileitä jotka jatkuvat kovaäänisinä aamukolmeen-neljään, arkisinkin? Haistakaa home. Sitä paitsi, epäilemme etteivät koiramme täällä yleensä hauku päivisin, vaan välipäivinä on ollut talo täynnä porukkaa (kun minä raukka olin täyttä päätä inventoimassa kurjaa kauppaa, missä työskentelen, ja T:kin töissä) ja yksinäiset koiramme ovat hätääntyneet ja hermostuneet jatkuvaan hissin ramppaamisen, ja kenties saman kerroksen naapureiden ohikulkuun..?

Ja jatkuu. Huonotuulisen onni on vähäistä. Kun nimittäin menin töihin, sain huomata että ilkeä ja yksinkertainen pomoni, jolle olin kaikessa ystävällisyydessä ahkeran työntekoni lomassa huomauttanut laittomasta henkilökunnan kyykyttämisestä, oli vastakuitannut asian yleisessä sähköpostissa tyyliin: "Laittomaksi väitetty toimintamme on laillista, koska Yhtiömme Säännöissä lukee niin. Lukekaa itse täältä: (ks. yhtiön Säännöt)." Ja pah. Ja raivo. Typerä akka luulee meidän uskovan moisen ilmoituksen jälkeen että Yhtiön Säännöt todella menevät Suomen lain yläpuolelle. Että ja voi. Taas pitää hankkia dokumenttia ja jatkaa taistelua. Että väsyttää kun ihmiset vain ovat kusipäitä.

Lopen uupuneena kaikesta sisäisestä vihasta jatkoin asiakaspalvelua. Kaikki asiakkaatkin olivat vähintään epäkohteliaita ja liiallisen vaativia. Päivän ehdottomia helmiä olivat psykopaatilta vaikuttava ukonketale, joka osti yli satasella psykologian ammattikirjallisuutta, ja epämääräiseltä vaikuttava mieshenkilö joka tiedusteli huolestuneena, haisivatko hänen ostoaikeensa kohteena olevat kahden euron lastentussit. Ei siinä mitään. Mies itse vain haisi niin pahasti hielle ja paskalle, että yli metrin päässä hänestä oli vaikea hengittää. Vartti haisulaisen jälkeen tuli tekstiviesti Testolta: milloin menemme leffaan? Argh. Kun riitelin T:n kanssa pari kuukautta, kyllästyin lopulta niin että tartuin vanhaan oljenkorteeni ja pyysin Testoa leffaan. Kun nyt taas T:n kanssa ovat välit lähentyneet, en halua säätää ollenkaan toisen miehen kanssa. Voi voi. Ei pitäisi toisaalta leikkiä toisen tunteilla, vaikka tämä haluaisikin olla vain kaveri, ja niin edelleen. Päädyin kylmän aikuismaiseen ratkaisuun hädän hetkellä: poistin viestin, ja toivoin että ongelma katoaisi sen mukana. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Kun lopulta kärsimys loppui ja pääsin kotiin ahjostani, lupasin itselleni viimeaikaisesta holtittomasta tuhlauksestani (jota olin aikaisemmin päivällä selvitellyt ja päätynyt vihaamaan itseäni, mikä ei auttanut huonoon tuuleeni) huolimatta ostaa itselleni laatikollisen Ferrero Rocherin suklaata, koska se on ainoa suklaa mikä minulle nykyään maistuu, ja ehkä saisin antaa itseni jopa juoda lasillisen punaviiniä sen kyytipojaksi, mikä voisi auttaa tuskiini. Niinpä niin. Lähikaupassa ei ollut Ferrero Rocherin suklaata, vaikka siellä on sitä tähän asti ollut, ja epätoivossani jouduin ostamaan pussillisen Kismet-ruutuja, jotka olivat liian makeita ja ällöttäviä eivätkä ollenkaan hoitaneet suklaan tehtäväänsä eli saattaneet minua paremmalle tuulelle. Tässä vaiheessa luovuin myös punkun juomisesta, koska jotenkin sekin olisi kuitenkin epäonnistunut. Ajauduin T:n kanssa merkityksettömään riitaan, mitä en tarkoittanut ollenkaan, ja loppuiltakin oli siten pilalla. Perfetto. Menin nukkumaan ja näin outoja unia.

Tämä päivä alkoi aamuseitsemän herätyksellä, mihin liittyi vahvasti Pennun oksentaminen. Vietyäni koirat ulos kukonlaulun aikaan tunsin oloni kunnon ihmiseksi, joten palkitsin itseni pienellä television katselulla. Nukuin pari tuntia. Ei hassumpaa. Koirat nukkuivat rauhassa ja vaativat korkeintaan hellyyttä, mitä mielelläni niille soin. Puhelin soi. T! Asunto on meidän??

Ei suinkaan. Tarjouksemme, mikä oli varsin kohtuullinen, oli hylätty. Hyi, miten ihmiset ovat ahneita. Se ei kuulemma ollut "lähelläkään sitä mitä he siitä olivat ajatelleet saavansa". Tarjoamme huomenna uudestaan muutaman tonnin enemmän, mutta jos sekään ei heille riitä, ottakoon rahansa muualta. Pah, ja pah.

Onneksi sentään näin tänään M:n. Pitkästä aikaa. On ollut todella ikävä, ja haluan nähdä pian uudestaan. Nyt kotiin tultuani päätin että voin hyvin juoda sen eilen ansaitsemani viinin, ja koirille annoin luut, vaikka Pentu olikin repinyt sohvaa. Ei se sillä kuitenkaan mitään pahaa tarkoita, toisin kuin ilkeät ihmiset melkein kaikilla teoillansa, paitsi ystäväni ja rakas perheeni, miinus ilkeä isäni.

Rauha maassa ja jumala puussa. Hyvää loppiaisenodotusta kaikille.

uusi vuosi, uusi koti?

2005-12-31T05:38:00.000-08:00

Hiiohoi.

Taas on uudenvuodenaatto. Mitäs tehtiin viime vuonna? Ai niin, surkean epäonnistuneet bileet joihin tuli vain kourallinen ihmisiä. Traumatisoituneina niistä päätimme viettää tämän uudenvuodenaaton aivan kahdestaan, etenkin kun joulukin meni pipariksi heikkohermoisen isäni raivarin takia. Tuntuu itseasiassa mukavalta viettää juhlapäivää perhepiirissä, ei paineita mistään, täydellistä rentoutumista. Tänään emme ole tehneet muuta kuin syöneet pitkän aamiaisen ja katsoneet Sormusten herran extended-versiota, minkä pukki minulle suopeasti toi. Mahtavaa. Juhlaruoaksi teemme spagettia, ja sitten paukutamma muutaman raketin, suojalaseilla tietenkin.

Näyttää siltä, että olemme vihdoin pitkän etsinnän jälkeen löytäneet sopivan uuden kodin, joka on vielä heti vapaa. Kunhan tarjouksemme maanantaina hyväksytään, pääsemme remontoimaan uutta kotia heti vuoden alusta. Ikean sivut ovat olleet pari päivää kuumina. On jo aikakin päästä vähän isompaan koloon.

Uusi vuosi luvataan aina aloittaa paremmin kuin edellinen, niinpä minäkin vaadin itseltäni muutamia asioita:

1. Opinnot valmiiksi. Päivä kirjastossa joka viikko ja jotain joka päivä. Ei väliinjätettyjä tenttejä.

2. Terveys kuntoon. Otan selvää mikä minua oikein vaivaa, poistatan amalgaamit ja syön terveellisesti. Aloitan uudelleen liikunnan harrastamisen.

3. Ihmissuhteet kuntoon. Teen mitä voin sen eteen, että intiimit suhteet T:hen olisivat helpommat, enkä anna isäni enää pelottaa minua. Teen lopun siitä, että ihmiset tallovat ja käyttävät minua hyväkseen.

4. Edelliseen liittyen, selvitän asiat rauhallisesti toisin kuin tähän asti. Ei raivareita, katkeruutta, itsekeskeistä itsesääliä tai itkua. Ne ihmiset jätän oman onnensa nojaan, joiden kanssa en pysty rauhallisesti asioita hoitamaan.

Sofian maailma toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta! Olkaa kiltisti ja varokaa lähellä olevia koiria ilotulittaessanne, ne voivat pelästyä.

mitä minä haluan

2005-11-18T14:41:00.000-08:00

Olen aina halunnut olla näyttelijä, tanssija, kirjailija, taiteilija. Olen aina halunnut olla luova, taiteellinen. Vaikka olen aina halunnut vaikuttaa älykkäältä, en ole koskaan halunnut siitä itselleni uraa; korkeintaan halusin kääntäjäksi, koska olen kielellisesti lahjakas, en kielten tutkijaksi.

Toisin sanoen, olen täysin väärällä polulla.

Lopetin kitaransoiton, koska vain luovutin. Huomasin, että on olemassa minua paljon lahjakkaampia kitaristeja, muiden muassa oma poikaystäväni. Jokin ääni sisällä ehdotti, että se saattaa johtua siitä, että he harjoittelevat minua enemmän, minä kun en harjoitellut yhtään, mutta minä en jotenkin uskonut sisäistä ääntäni. Luovutin, vaihdoin instrumenttia ja luovutin siinäkin, vaikka olin uudessa instrumentissani luonnonlahjakkuus. Tällä kertaa annoin opettajani kertoa minulle, ettei minusta ole mihinkään. En kokeillut toista opettajaa, koska opettajani oli poikaystäväni ja elämäni valo ja uskoin kaiken mitä hän minulle keksi sanoa. Sisäinen ääneni sanoi, että hän oli kateellinen, koska hänkin oli vasta oppimisensa alussa, eikä hän ollut yhtä lahjakas kuin minä. Ei, vaikka hän harjoitteli kahdeksan tuntia päivässä ja minä viisitoista minuuttia. Uskoin silti häntä, ja luovutin senkin instrumentin suhteen vaivautumatta todella yrittämään. Sivumennen sanoen, opettajani lopetti silti myös, muutaman vuoden jälkeen. Totesi ettei ole lahjoja, eikä enää jaksa. Ryhtyi psykologiksi. Siltä alalta on paljon enemmän kokemusta, sekä oman pään että perhepiirin parista.

Paulo Coelho puhuu uudessa kirjassaan samasta asiasta, kutsuen sitä intiaanien mukaan mukautujaksi; pisteeksi, missä vaiheessa ihminen luovuttaa oman kehityksensä suhteen, oman lahjakkuutensa ja potentiaalinsa suhteen, ja päättää tyytyä keskinkertaisuuteen pelkän pelon ja huonon itsetunnon takia. Minua tuo ilmiö, mitä keskieurooppalaisessa psykologiassa myös huonoksi itsetunnoksi sanotaan, on vaivannut koko minun elämäni ajan niin kauan kuin jaksan muistaa. Yhdestä asiasta en ole koskaan luopunut: olen aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina, tarkkaan sanoakseni tämän vuoden sisällä, olen luopunut siitäkin, ja jos muisti minua oikein palvelee, samoin perustein kuin aikanaan kitaransoitosta ja musiikista: ollakseni realistinen. "Minä en ole luova, minä en ole taiteellinen, olen yrittänyt ja teeskennellyt, mutta sisältäni ei löydy sitä jotain." En ole boheemi, vaikka elämäni on epäjärjestyksessä ja valvon yöt, enkä ole taiteellinen vaikka olen temperamenttinen. Minä olen minä, kaiken tulisen luonteeni kanssa parhaimmillani tekemässä eksaktia tiedettä. Asioita, jotka eivät vaadi mielikuvitusta, vaan järkeä.

Mikä tähän on ajanut? Osittain tämän blogin pitäminen. On aika olla rehellinen itselleni. Jos minä kerran olen hyvä kirjoittaja, miksei blogini ole koskaan keikkunut todella hyvällä sijoituksella? Saatan olla hyvä kirjoittamaan mutten hyvä kirjoittaja. Niin; hallitsen kieliopin, tyylit ja jaksotuksen, mutta missä on se idea, mikä pistää lukijan todella miettimään?

Toiseksi: olen aloittanut ainakin neljää romaania viiden vuoden sisällä, ja ne tyrehtyvät aina. Alkuun, keskelle tai ensimmäisen luvun jälkeen. Päätän aina, ettei tämä ole Se, vaan aloitan uutta. Miksi? Lyhytjännitteisyyttä? Eikö kaikilla kirjoittajilla ole katkoja? Eikö menestyskirjojen kirjoittaminen usein kestä vuosia ja ole usein turhauttavaa? Mitä minä oikein odotan itseltäni? Jostain syystä sitä, että keksin heti ensikirjoittamalla jotain fantastista, ja saan sitten sen fantastisen teoksen kirjoitettua viikossa. Tai kuukaudessa.

Palataan siihen mitä minä oikeasti haluan. Haluan tanssia, mutta tyydyn tanssitunteihin, en tarvitse esityksiä. Haluan näytellä, mutta luulen että sen aika ei ole vielä. Vaikken haluakaan ehkä sydämestäni tutkijaksi, tiedän olevani siinä hyvä ja nauttivani siitä, ja haluan tutkintoni valmiiksi, koska muuten elämäni on jatkuvasti pilalla jos jälleen kerran luovutan asiassa, missä olen hyvä (ehkä valitsin yliopistossa kielten opiskelun siksi, että akateemisen tutkijan ura paikkaisi niin hienosti huonoa itsetuntoani?).

Aion hankkia käännöstöitä jos vain voin, koska nautin kääntämisestä; ja aion palata musiikin pariin: ensin salaisella kitaransoitolla, sitten laulutunneilla, sitten rumputunneilla.

Kyllä tämä tästä. En tiedä olenko ainoa kirjallisuudenlukija, jota ärsyttää Paulo Coelhon tapa käsitellä aina omaa elämäänsä teoksissaan, mutta saanen sanoa, että inhon lisäksi olen todella kiitollinen. Siinä on mies, joka osaa selvittää yhden kirjan kirjoittamisella monen ihmisen ongelmat.

Ai niin, sosiaaliporno: rakastelu sujuu taas. Niin, rakastelu, ei seksi. Tiedä sitten miksi - ongelman tunnustaminen?

comeback

2005-11-11T14:12:00.000-08:00

Niin sitä vain voi tyhmä ihminen luulla, että on täysin parantunut. Luin viimeisiä blogejani ja ymmärrän kyllä miksi minusta tuntui siltä, että läheisriippuvaisuusongelmani ovat historiaa; kaikki senaikaiset ongelmani käsittelivät vain yleistä tyhmyyttä. Niin ylimielistä, ja myös - niin tilapäistä.

Entisiä postauksia lukiessani tuntuu kuin mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, mutta tietenkin jotain on, se on vain niin hidasta. Tässä yhteenveto siitä, mikä on muuttunut:

1. Olen puhunut Teston kanssa, ja hän on luvannut jättää minut rauhaan. Sen jälkeen myös minun on ollut helppo jättää hänet rauhaan.

2. Pentu on kasvanut, vaikkei niin paljon kuin oletimme. Edelleen se on kovin pieni ja pentumainen, ja rakastan sitä kuin omaa lastani.

3. Etsittyämme turhaan uutta asuntoa kuukausitolkulla, muutimme makkarin olkkariin ja kirjat makkariin, joten nyt minulla on kirjasto/työhuone, eikä Pentu pääse puremaan kirjoja.

Tässä sitten taas yhteenveto siitä, mikä ei ole muuttunut:

1. Riitely T:n kanssa. Nykyään se on koirankasvatuksesta, ennakoiden lastenkasvatusta. Itse edustan väkivallatonta linjaa, T on tukkapöllyjen puolella.

2. Osittain edellisestä johtuen, ehkä myös tekosyynomaisesti: seksielämän täydellinen puute. Ei voisi vähempää kiinnostaa, minua siis. Yök yök yök. Vanhat traumat eivät auta, ja ehkä niitä täytyy tässä purkaa.

3. Vaikka juon nykyään todella harvoin, olen juuri nyt aika lailla humalassa. T on poissa ja minä netissä - ihan niin kuin ennen, vai?

jalla jalla - nyt mennään!

2005-07-26T04:25:00.000-07:00

Katselimme tuossa päivänä muutamana T:n kanssa ruotsalaista komediaa. Äkkiarvaamatta tuli romantillinen kohtaus, missä pääosa yllätti rakastettunsa öisellä piknikillä kynttilöineen kaikkineen. Liikutuin, ja tajusin saman tien että jokin on muuttunut, ihan perustavaa laatua olevalla tavalla. Ihan vähän aikaa sitten olisin ollut kahdelle toisiinsa rakastuneelle ihmiselle kateellinen, ja katkerana kysellyt itseltäni, miksei minulle ole suotu samanlaista puhdasta onnea. Nyt katsoin rakastunutta paria samaistuen ja tajusin, että sisäinen tyhjyyteni on jossain vaiheessa poistunut, samoin katkeruus, ja on oikeastaan täysin hyvä olla. Sanoin T:lle, "ihanaa että on löytänyt jonkun jonka kanssa on hyvä olla", ja purskahdin sitten itkuun. Tuntui kuin viimeiset esteet olisivat kadonneet, kuin olisi pistänyt kannen jonkin asian päälle. Yhden aikakauden loppu. Nyt alkaa onnellinen elämä.

En ole itsekään tajunnut, mutta olen jossain vaiheessa antanut T:lle anteeksi. Enää ei satu, eikä päässä pyöri jatkuvasti ikäviä asioita menneestä. Itse asiassa niitä tulee mieleen todella harvoin, ja todella harvoin on nykyään riitaa. En tarkoita etten enää koskaan epäilisi T:tä tai olisi masentunut, mutta olo on jollain erilaisella tavalla turvallinen kuin ennen. Läheinen. Oikeasti läheinen. Tuntuu täysin uskomattomalta, että sisäinen ääneni oli oikeasti oikeassa vuosi sitten ja sitä kannatti kuunnella: jossain vaiheessa päätin, että paras tie onneen on käydä tämä paska läpi sen sijaan että lähden jonkun korvaavan ihastuksen matkaan. Ei se aina helppoa ole ollut, kuten kaikki Testosta lukeneet tietävät, mutta nähtävästi viisasta kuitenkin. Päätin vuosi sitten myös katsoa itseäni peiliin ja olla ryhtymättä marttyyriksi; kukaan ei ole täydellinen jne. Ja koko roska toimi. En ole sortunut Testoon, T on todistanut olevansa luotettava ja tehnyt paljon tehdäkseen minut onnelliseksi, olen itse kehittynyt ihmisenä ja aika todella on parantanut haavat vaikka en sitä ikinä oikeasti uskonut. Täysin uskomatonta. Toimin päättäväisesti omia tuhoisia käytösmallejani vastaan ja se tehosi. Täysin, täysin uskomatonta. Nyt on hyvä olla. En olisi ikinä uskonut.

Itselläni oli tätä päiväkirjaa aloittaessani niin tuskainen olo, että tahtoisin antaa neuvoja toisille läheisriippuvaisille ihmisille, jotka kerta toisensa jälkeen huomaavat olevansa repivässä, onnettomassa suhteessa. Vaikka tuntuu pahalta, ainoa keino onnellisuuteen on itsensä kohtaaminen toisen syyttelyn ja itsesäälissä rypemisen sijaan. Jos toinen ei millään muutu mukavammaksi/luotettavammaksi/whatever toistuvista lupauksistaan huolimatta, on aika lähteä. Ketään ei voi muuttaa vasten omaa tahtoa, ja seurauksista on turha jäädä kärsimään jos ne tekevät onnettomaksi.

Kannattaa myös vähän tarkastella sitä, onko aina valinnut itseään "huonompia" kumppaneita: ulkonäöllisesti, seksuaalisesti kokemattomampia, tai riippuvuusongelmaisia. Siinä sitä sitten voi parantaa omaa huonoa itsetuntoaan toisen kustannuksella, mutta valitettavan usein joutuu toisen huonosta itsetunnosta ja ongelmista myös kärsimään.

Toisaalta, jos hommat menevät pieleen, mutta toinen lupaa parantaa tapansa, kannattaa aina antaa yksi mahdollisuus. Eihän kukaan ole täydellinen, ja on aika ylimielistä heittää muuten hyvä ihmissuhde pois yhden virheen takia. Ei tässäkään mitään ehdottomuuksia ole, jos ei voi toiseen enää luottaa niin ei kannata väkisin yrittää, mutta ainakin minä olen hyötynyt yrityksestä. Vaikka T olisikin uudestaan pettänyt minut, olen silti kasvanut paljon vahvemmaksi ihmiseksi ja olisin seuraavalla kerralla osannut tehdä monta asiaa toisin; mm. sen, etten enää syyttäisi toisen ongelmista itseäni. Ei minussa mitään vikaa ollut, T:llä vain oli huono itsetunto ja ongelmia itsensä kanssa. Ne olivat olemassa jo ennen minua, enkä minä ollut jumala, joten ihan vain olemalla itseni en saanut häntä hetkessä muuttumaan. Sen sijaan osoittamalla rakkauteni ja rajat siihen, millä tavalla minua saa kohdella, olen saanut hänet itse haluamaan muutosta. Vissi ero.

Minua ovat auttaneet monet asiat:

Tämä päiväkirja. Jonkun olisi syytä tutkia blogien terapeuttista vaikutusta: on ihan eri asia kirjoittaa päiväkirjaa, jota muut ihmiset, vaikkakin tuntemattomat, lukevat, kuin omaa yksityistään. Sitä ei vain kehtaa pelkästään ruikuttaa ja rypeä itsesäälissä, koska ei kerta kaikkiaan halua vaikuttaa niin yksinkertaiselta. On pakko ottaa objektiivisempi ote. Myös sillä, että täysin tuntemattomat ihmiset kommentoivat ja kannustavat, on uskomaton vaikutus. Omat ystävät ovat kuitenkin niin puolueellisia.

Terapia. Vaikka joka ikinen istunto tuntuu turhalta ja lähinnä hämmentävältä, olen kuitenkin tullut olennaisesti tyytyväisemmäksi terapiassa käymänäni aikana. En tiedä miten psykoanalyyttinen terapia toimii, mutta ovela terapeuttini taatusti tietää, ja on onnistunut jotenkin auttamaan minua tietämättäni. Oloni ei ole koskaan ollut näin tasainen. Välillä vituttaa, mutta se ei lähde käsistä. Osaan ajatella asioita myös toisen ihmisen näkökulmasta, vaikka se toinen ihminen olisi kusipäinen pomoni.

Masennuslääkkeet. Kun ihminen on masentunut, aivojen kemia menee sekaisin. Kun siellä taas ovat asiat sekaisin, se aiheuttaa jo itsessään masennusta. Jos tekee piristäviä asioita joista tulee iloiseksi ja onnelliseksi, kemia seuraa muutosta ja asia korjaantuu itsekseen, mutta jos ei masennukseltaan kykene onneen, kannattaa kemiallinen inbalanssi korjata lääkkeillä. Lääkkeet korjaavat sotkun tavanomaiseen jamaan, ja ihmisestä tulee vähemmän ahdistunut, jossa vaiheessa pystyy taas elämään normaalisti ja nauttimaan asioista, joka taas edesauttaa kehitystä parempaan. Jonkin ajan kuluttua lääkkeistä voi luopua, koska asiat rullaavat taas omalla painollaan. Minä en olisi ilman lääkkeitä selvinnyt, romahdin niin täydellisesti. Pohjaa oli jo valmiiksi omassa elämässä.

Viha. Viha pitää purkaa, muuten ei voi antaa anteeksi. Kukin omalla tavallaan, mutta olennaista on varmaankin purkaa se siihen kohteeseen, joka sen on aiheuttanut. Minä olen huutanut T:lle, ja se on auttanut. Enää ei tarvitse huutaa. Kesti kauan, varsinkin T:n mielestä, mutta ei ikuisesti.

Anteeksiantoharjoitukset. Lue Tuulikki Saariston Taikasanat, loistava kirja.

Sitoutuminen. Jossain vaiheessa tajusin, että olen itse sitoutumiskammoinen, kuten suurin osa läheisriippuvaisista; hankkiudun suhteissani ongelmiin, jotta on syy liueta niistä. Eipähän tarvitse pelätä toisen jättävän jos itse jättää. (Olenko maininnut, että minut on elämässäni jätetty vain kerran..? Siitä en meinannutkaan millään päästä yli.) Edellisen ymmärrettyäni tein olennaisessa kohtaa minun ja T:n suhdetta vakavan päätöksen: meillä oli mennyt pitkään noususuhtaisesti, yhdessä eläminen oli helppoa kun se on aikaisemmin ollut minulle mahdotonta, arki toimi; päätin ottaa askeleen syvempää sitoutumista kohtaan ja mennä naimisiin. Tuntui hyvältä. Jonkin aikaa häiden jälkeen tuli armoton kriisi, missä vaiheessa mietin vakavissani olenko tehnyt virheen, ja Testo rupesi taas kiinnostamaan. Sisäinen ääneni sanoi, että olen varmasti vain peloissani, ja muistan yhden rakkaan ystäväni sanoneen, että hän on nähnyt saman tapahtuvan tuhat kertaa vakavan sitoutumisen yhteydessä, oli sitten kyse naimisiinmenosta, yhteenmuutosta tai lasten hankinnasta. Uskoin kumpaakin, tapojeni vastaisesti, odotin, ja ihmeekseni olen nyt onnellinen. Ihan on taas kerran vaikea uskoa. Entinen minäni olisi taatusti pilannut kaiken ja hypännyt Teston kanssa sänkyyn. Uusi minäni vastusti halua, ja jossain vaiheessa on helpottanut. Nyt Testo ei taas kiinnosta pätkääkään. T:hen olen vilpittömän ja vapautuneen rakastunut.

Koirat. Jo Koira teki meistä todellisen perheen, missä vastuu jaettiin tasan ja yhteisyys koettiin voimakkaana, mutta sanoisin että Pentu vahvisti liiton. Se on kuitenkin ensimmäinen oma elättimme, ja hyvin menee. On ihanaa olla perhe. On ihanaa mennä kauppaan ja ostaa koiranruokaa ja luita, ja soittaa sitten T:lle joka on mökillä kavereidensa kanssa, ja luottaa siihen, ettei hän ole missään muualla. Elämä on tasaista, ja se on ihanista ihaninta. En edes halua enää muuttaa takaisin keskustaan. Täällä on parempi koirille. Eläinten terapeuttista vaikutusta on tutkittu paljon, mutta luulen että suureksi osaksi kyse on siitä, että niiden hoito katkaisee tuhoisan kehäajattelun, mikä on masentuneille tyypillistä. On vietävä ulos, siellä on valvottava mitä ne tekevät, ja jonkinlainen säännöllisyys on oltava elämänrytmissä. Pennun tulon myötä olen joutunut heräämään aamuisin aikaisemmin kuin koskaan, enkä ole koskaan voinut paremmin. Tietenkin on myös olemassa se aspekti, että ne ovat ihmisestä riippuvaisia, mikä saa masentuneenkin ihmisen tuntemaan itsensä vähän tärkeämmäksi. Ja ne tarjoavat rakkautta, ja mahdollisuuden rakastaa itse. Ihmiset haikailevat aina jotain, joka rakastaisi, vaikka vähintään yhtä tärkeää on rakastaa itse.

No niin. Kun aloitin tämän päiväkirjan, halusin löytää tien ulos läheisriippuvaisen itsetuhoisista toimintamalleista. Vähitellen ja huomaamattani niin on käynyt, niin että olen huomannut ettei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa aiheesta: minulla menee niin hyvin, että aivoni ovat vapaat ajattelemaan maailmanpolitiikkaa ja muita itseeni liittymättömiä asioita - ties vaikka kohta voittaisin pelkoni gradua kohtaan, ja tekisin senkin pois. En kuitenkaan halua loppujen lopuksi kirjoittaa gradun teosta ja politiikasta, se ei vain tunnu tämän blogin jutulta. On aika lopettaa. Tietenkin saatan palata, jos heti tämän jälkeen T pettää minua ja kaikki taas romahtaa, mutta jotenkin en sitä usko.

Sofian maailma lopettaa. Kiitos kaikille lukeneille; olette auttaneet minua enemmän kuin voitte ikinä kuvitellakaan.

Kiitos.

työtä, työtä, työtä tehdään...

2005-07-12T12:52:00.000-07:00

Oivalsin tänään töissä kaksi asiaa. Ne eivät liity mitenkään toisiinsa. Ensimmäinen on se, että viihdyn siellä nykyään paremmin kuin pitkään aikaan; toinen on se, että olen mulkku.

Inhottaa myöntää, mutta epämiellyttävä pomomme on ilmapiirimme pilaamalla salakavalasti, ja ehkä tahtomattaan, parantanut sitä. Paradoksaalista, mutta koska olen päättänyt olla välittämättä paskasta mitä siellä tapahtuu, ja koska olen päättänyt edellämainitusta paskasta johtuen hankkiutua sieltä pois asap, suhtaudun työpaikkaani nykyään paljon vähemmän tunnepitoisesti kuin ennen, ja asiat siksi nyppivät minua vähemmän = viihdyn paremmin. Olen paremmalla tuulella.

Koska siellä ei enää ole kivoja tyyppejä töissä, joiden kanssa jutella ja juoruta, keskityn enemmän työntekoon, ja siten aika kuluu nopeammin. Saan siitä myös kiitosta, mikä miellyttää minua kovasti. Kissa kiitoksella elää? Paskat. Minä elän kurjan esimieheni kiitoksista kuin koiranpentu omistajansa huomiosta. Se on outoa, koska inhoan esimiestäni. Paitsi että, nyt kun hän kerran pitää minusta enemmän kuin ennen, koska olen yhtäkkiä niin hyvä työntekijä, pidän itsekin hänestä enemmän. Voi paska.

Koska työpaikka on siis vain työpaikka, eikä sinänsä paikka missä täytyy viihtyä, asiat ovat oikeastaan aika hyvin, koska en viihtyisi siellä jos haluaisin. Kun siis hyväksyn sen, asia ei vituta, ja siksi oikeastaan olosuhteisiin nähden viihdyn aika hyvin. Työn tekeminen hyvin on myös yllättävän tyydyttävää.

Mulkku tajusin olevani, kun seurasin kollegani ystävällistä olemusta. On hänelläkin tietysti huonot päivänsä, mutta pääsääntöisesti hän on ystävällinen sekä asiakkaille että kollegoille, vanhoille ja uusille yhtä lailla. Minä taas olen sellainen tyyppi, että lämpenen hitaasti uusille ihmisille. Kesti vuoden, ennen kuin rupesin puhumaan muille kuin oman osastoni ihmisille, ja nyt kun henkilökunta on pääsääntöisesti uusittu, olen ignoroinut kaikki uudet työntekijät monta kuukautta. Minä olen juuri sellainen ihminen, joita itse inhoan aloittaessani uudessa työpaikassa. Tämä on minun reviiriäni, minä olen alfa-työntekijä, mene sinä siitä häiritsemästä! Vittu.

Outo päivä. Oli miten oli, olen päättänyt vihdoin valmistua. Eilen jopa hieman katselin gradu-materiaalia, vaikken siitä ymmärtänytkään mitään. Tietäisivätpä opettajani että aion valmistua oppiaineestani osaamatta sitä - unohdan kaiken oppimani noin viikon kuluessa tentistä, ja koska sitten alkaa laiskottelu, tilaisuutta kertaukseen ei tule, vaan joudun aina aloittamaan vähän niin kuin uudestaan. Mutta hei - gradu on niin pitkä projekti, että ehkä nyt vihdoin sitä tehdessäni opin myös sen mikä minun pitäisi jo osata!

Go to bed, sanoi hän itsellensä.

outoa ekologiaa

2005-07-11T10:48:00.000-07:00

Katselin tässä päivänä muutamana Pennun pissa-Hesareita ja tulin siinä sitten tokaisseeksi, ensin leikilläni, että näyttää imevän aika hyvin, ja noinhan mekin voisimme tehdä. Kyykistytään vain paperille, voilà, ja sitten tollo roskikseen. T huomautti, että onhan meillä viemäri, ei siihen paperille tarvitsisi tarpeitaan tehdä - mutta aivan oikein, pyyhkiä kyllä voisi hädän tullen Hesariinkin. Hehheh ja niin edelleen, hyvää väsynyttä läppää ennen nukkumaanmenoa, varmasti naapurit nauttivat meistä.

Asiaa tarkemmin ajatellen rupesi tuntumaan todella absurdilta, että ihmisille tulee maksusta iso kasa paperia joka päivä postiluukusta alas, ja se heitetään roskikseen - ehkä samalla matkalla kun mennään kaupasta ostamaan toisenlaista paperia vessatarpeiksi. Ja mistä tämä järjettömyys? Toinen on pehmeämpää. Mitä sitten? Ei siellä vessassa olla peppua pyyhkimässä tuntikausia päivässä, kai sen luulisi kestävän sanomalehtipaperiakin. "No entäs sitten se haju", tokaisi T. Oletteko koskaan käyneet Kreikassa..? Eivät ne vessat sielläkään haise, roskiksissa kun on kannet.

Länsimainen snobismi on huipussaan. Nykyään länsimaissa menee niin hyvin, että on muodikasta olla ympäristötietoinen; tietoisuuden toteuttaminen on sitten täysin vapaaehtoista. Kävimme viikonloppuna Lintsillä ihmettelemässä Sea Lifen örkkejä ja tulimme siinä ohessa painelleeksi sitä sellaista masiinaa mikä näyttää erilaisten jätteiden maatumisajan. Jotkut muovit vievät hyvinkin yli miljoona vuotta hajotakseen luonnossa. Miljoona! Olen aina vastustanut muovimukeja työpaikoilla mutta että noin, huhhuh. Aikamoista ja kaikkea sen sellaista.

Kun olimme sitten tarpeeksi kävelleet haitten ja muiden hirviöiden alla päädyimme ulos, ja suoraan oheiskauppaan, mikä oli tupaten täynnä muovimukeja, -lautasia, -limsatankkeja ja tietenkin muovisia leluja. Mitä lasten siis oli tuosta tarkoitus oppia - että luonnonsuojelu on tärkeää, mutta kaupanteko tärkeämpää? Paheksuimme kovasti, mutta muuten Lintsillä oli tietenkin kivaa. Sisäiset lapsemme innostuivat kovin. Näimme Nemonkin. Ajattelin silti lähestyä Linnanmäkeä palautteen muodossa, koska vähän ikävältä tuo tuntui.

Arkea: Pentu voi hyvin ja Koira sietää sitä vaihtelevalla stressitasolla. Kun tänään oli taas loman jälkeen ensimmäinen työpäivä, oli edessä todellinen tulikoe; ihan niin pitkään ne eivät ole olleet yksin. Mitään ei kuitenkaan oltu tuhottu. Niin lisääntyy mainen kunnia, etenkin koirien osuus. Minä taasen päätin jälleen kerran ruveta opiskelemaan, joten menenkin tästä.

Gradu kutsuu.

olen suomalainen, asun helsingissä

2005-07-07T15:38:00.000-07:00

Ulkomaan asuntovimmassani räppään Oikotien hakuehdoiksi 'myytävät' ja 'ulkomaat', ja kas kummaa, saan vastaukseksi Rääkkylä, Janakkala, Rautjärvi, Lohja. Ällistyneenä koen lapsuuteen liittyvän deja vu-takauman: kun käytiin maalla mummun luona, kysyin aina, koska mennään takaisin Suomeen. Varmemmaksi selvyydeksi: asuimme Helsingissä.

Niin. Helsinkiläisen mielestä muualla maassamme matkustelu tuntuu usein vähän siltä kuin ulkomailla olisi; ihmiset käyttäytyvät hämmentävästi ja tavat ovat erikoisia. Ainoastaan ruoka on joka paikassa samanlaista, koska joka kaupungissa on Rosso. Taannoin Pentuakin hakiessa koimme täytellisen kulttuurishokin, vaikka kaupunki olikin minulle tuttua tutumpi, olihan se samainen edesmenneen mummuni kotikaupunki, en vain ollut siellä käynyt pitkään aikaan.

Ihmiset olivat ystävällisiä. Juttelivat mukavia, hymyilivät Pennulle, hymyilivät myös meille. Helsingissä voi vielä joten kuten kasvojaan menettämättä hymyillä ylisöpölle koiranpennulle, mutta ihmisillehymyilijää katsotaan aina kieroon. Onko se hullu? Humalassa? Aikoo ehkä ryöstää?! Mutta niin ne maalaiset vain pitivät kahvilan ovia auki ja pysähtyivät kadulla juttelemaan koirille. Outoa, ja samalla fantastista.

Tunsin olevani enemmän kotona kuin kotona ja rupesin haaveilemaan mummun kaupunkiin muuttamisesta. Romanttisessa pilvessäni kulkiessani vilkuilin asuntojen hintoja välittäjien mainoksista ja totesin niiden olevan paljon halvempia kuin pääkaupungissamme, mikä ei ollut yllättävää. Paratiisi. Kuplan puhkaisi viimein ajatus siitä, että sitten olisi taas kaukana vanhemmista, veljestä, ystävistä. Hetken mietin, miten saisin heidät kaikki muutatettua maaseutukaupunkiin kanssamme, mutta luovuin absurdista fantasiastani nopeasti. Järki palasi, ja vähän masennuin. Mietin miksi helsinkiläiset ovat niin tylyjä, ja tajusin sitten samoin tein, että kaikki pääkaupunkilaiset ovat. Isoissa kaupungeissa tulee varovaiseksi, ja tämänpäiväinen (nyt jo eilinen) todisti taas, että vieraisiin ei voi eikä kannatakaan luottaa.

Kokemus kuitenkin muutti minua. Tajusin, etten olekaan suurkaupunki-ihminen, niin kuin olen aina luullut, vaan mieluiten asuisin pienessä kaupungissa, missä olisi kaupungin palvelut, mutta kuitenkin inhimillisiä ihmisiä. Helsingissäkin käyn aina samoissa kahviloissa ja leffateattereissa, joten mitä kulttuurin kirjoa muka oikeasti jäisin kaipaamaan?

lupus lupus homini subsidium

2005-07-04T11:19:00.000-07:00

Meillä on uusi perheenjäsen. Uusi koira. Pentu.

Siitä lähtien kun Pentu saapui, olen havainnut yhteiselossani T:n kanssa mielenkiintoisia piirteitä:

1. Hän ärsyttää minua jatkuvasti Pennun kasvatuksen suhteen.

2. Olo on jotenkin enemmän yhteensidottu ja siten turvallisempi kuin ennen.

Ehkä kummatkin asiat ovat selitettävissä samalla asialla: Pennusta huolehtiminen yhdistää meitä entistä enemmän perheeksi. Ensinnäkin, toisin kuin Koira, se on meidän ihan oma ihan alusta asti, ja sikäli meidän jälkemme näkyy sen kasvatuksessa ja toiseksi, se on avuton kuin pieni lapsi ja tarvitsee meitä vielä kipeämmin kuin Koira. Yleisesti ottaen se muistuttaa suuresta karvaisuudestaan huolimatta vauvaa, koska sillä on hätä milloin sattuu, se herää leikkimään täysin epäaikoihin ja pitää meitä hereillä riehumisellaan yölläkin - eikä se tiedä yhtään mitään käytöksestä, joten kaikki normaalit tavat on meidän opetettava sille.

Mutta on se mielenkiintoista. Samaan aikaan kuin T siis on mielestäni täysin ylihysteerinen ja ärsyttävä niuho Pentua kasvattaessaan, olen muuten jotenkin lunkimpi, enemmän normaalin luottavainen T:n suhteen. Ennen, kun ohi meni hemaiseva, vähän pukeutunut nainen, ajattelin heti, katsoiko T häntä. Seuraavaksi ajattelin, että ei se mitään vaikka katsoisikin, katsoinhan minäkin joskus muita miehiä. Seuraavaksi kiero ja mustasukkainen mieleni teki hämäysliikkeen ja halusi muka pelkän uteliaisuuden takia, ei siis niin että sillä olisi mitään väliä, tietää katsoiko T todella tuota nuorta naista. Seurasi kysymys, paha mieli jos katsoi, vaikka sillä juuri ei ollut mitään väliä, ja epäluulo jos muka ei katsonut, ja siinä tapauksessa pitkään kestävää jankkausta sanotsänoinvaansiksetmulleeitulispahamieli-akselilla, kunnes lopulta kummatkin olivat huonolla tuulella.

Nyt sen sijaan: katsooko, ei se mitään, STOP. Ei se mitään ihan oikeasti, koska ei hän kuitenkaan mihinkään lähde, meillähän on tämä hieno perhe-juttu.

Samoin huomaan, että vaikka olen ärsyyntynyt T:hen, sillä ei ole niin väliä, koska ei kukaan ole täydellinen eikä kaikkea aina tarvitse selvittää ja analysoida. Ennen oli täysin neuroottisen totuudenkaipuuksi naamioituneen fanaattisen pelkoni takia pakko analysoida kaikki riidat ja pienetkin erimielisyydet, koska mikä tahansa harmittomaltakin tuntuva juttu saattoi olla lopun alku, ellei sitä perin pohjin purettu palasiin ja selvitetty.

Mahtavaa. Elän oikeaa normaalia parisuhdetta, missä puolet ajasta ollaan toiseen ärtyneitä ja puolet ajasta vain ollaan.

Oikeasti aika mahtavaa. Elämä voi olla näinkin helppoa.

real estate africa

2005-07-03T00:34:00.000-07:00

Olen innolla seurannut Blairin johtamaa britti-innostusta Afrikkaa kohtaan: aivan oikein, ainoa mahdollinen keino rauhalliseen Afrikkaan on köyhyyden poistaminen, ja tietenkin sen mahdollistamana koulutus.

Jee. Afrikka on nousussa. Sinne sijoitetaan, demokratia valtaa alaa, turismi lisääntyy - kuka ei haluaisi mennä Afrikkaan katsomaan missä leijonat elävät, jos ei tarvitsisi pelätä kuolevansa sisällissotien tai muiden levottomuuksien takia? On myös omaa kokemusta valkoisena turistina Afrikasta: jos rahaa on, luxusta on saatavilla aivan eri lailla kuin länsimaissa. On halpaa, lämmintä, elämä helppoa - nyt sinne kannattaisi sijoittaa, koska hinnat hyppäävät kohta pilviin, ja voitto on melkein takuuvarma.

Ryntään nettiin. Ensin auki Ulkoministeriön sivu ja matkailusuositukset. Monissa Afrikan maissa kehotetaan edelleen varovaisuuteen lähinnä sodista johtuvan epävakaisuuden takia, mutta muutama turvalliseksi luokiteltu kohdekin löytyy. Ja sitä paitsi, kunhan Blair kavereineen vakauttaa olot mustien mantereella, epäturvallisetkin maat muuttuvat turvallisiksi, eikö niin? Jos ei ole köyhyydestä epätoivoisia ihmisiä, ei ole ryöstömukilointejakaan. Right?

Edelleen netissä. Nyt avaan Googlen ja naputan hakusanoiksi 'real estate africa'. Bingo! Maakohtainen lista aukeaa, tämähän on mahtavaa! Voi tätä tiedon valtavirtaa. Tunnen oloni maailmankansalaiseksi ja valveutuneeksi business-naiseksi. Tsekkaan rauhalliset maat ja asuntojen hinnat läpi, ja aivan oikein, halpoja ovat. Innostun. Ajattelen talvilomia lämpimässä maassa omassa talossa, mihin kuuluu länsimaalaisenkin mittapuun mukaan sairaan hieno design-keittiö ja -kylpyhuone, oma laaja ja vehreä puutarha sekä ranta kävelymatkan päässä. Tämä Afrikassa juuri on niin hienoa: he uskovat, että länsimaisille ostajille kelpaa vain hienoin, eikä se sikäläinen hieno täkäläisittäin maksa juuri kovinkaan mitään. Tietäisivätpä, että samalla rahalla kelpuuttaisin ihan hyvin vaatimattoman yhden huoneen tönön, kunhan tiivisteet eivät päästäisi hirviöhämähäkkejä sisään ja lukaaliin sisältyisi sisävessa.

No niin. Back to business. Muutaman vuoden kun satunnaisesti vuokraisi huvilamöksää turisteille ja sitten myisi talon ainakin viisinkertaiseen hintaan kunhan rikkaat jenkki- ja japanilaisturistit, puhumattakaan nouveau riche-venäläisistä, olisivat löytäneet paikan, niin a vot, jopa olisi rahaa ostaa kallis vaatimaton kaksio ydinkeskustasta Helsingistä. Oi elämän onnea ja sijoituksen oveluutta!

Jos joku on mahdollisesti saanut minusta sen käsityksen, ettei minulla ole rahoja ihan kiinteistösijoitukseen asti, hän on aivan oikeassa. Katselin taloja T:n pankkitili mielessäni.

On hyvä olla aviomies.

äiti

2005-06-26T18:02:00.000-07:00

Koska Koira on jo aika vanha, ja kokenut traumaattisia asioita vanhoilla päivillään, olemme huolissamme sen hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Välillä se joutuu olemaan kokonaisen päivän yksin, kun minulla onkin aamuvuoro ja T:llä tietenkin samoin, ainainen aamuvuoro hänellä kun on; välillä taas on harrastuksia iltaisin ja Koira taas yksin kotona, juuri kun se on päässyt ilahtumaan, että joku tuli kotiin.

Noina aikoina se on apea. Haluton. Laahaa perässä lenkillä ja katsoo surullisen näköisenä.

Harvoin se loppujen lopuksi joutuu olemaan pitkiä aikoja yksin, kiitos minun vuorotyöni. Minä menen usein töihin kun T jo pääsee, joten Koiralla on päiväsaikaan seuraa. Katsomme videoita ja nukumme. Noina aikoina Koira vaikuttaa hyvin rentoutuneelta ja tyytyväiseltä.

Ero on huomattava.

Entä jos kotona olisi aina osa laumaa, silloin kun meidän läsnäoloomme, tai sen puutteeseen, ei voi vaikuttaa? Siitä ajatus toisesta koirasta. Huomenna menemme sitä katsomaan, ja kaikki on vain siitä kiinni, kuinka Koira sen hyväksyy; todennäköisimmin uusi haukku tulee kanssamme kotiin jo ylihuomenna.

Rakastan Koiraa ja pelkään sen menetystä. Osittain siksi haluan toisen, jotta Koira mahdollisesti virkistyisi vanhoilla päivillään, ja eläisi kauemmin, ja jotta joku jäisi jäljelle kun Koirasta aika jättää. Olen käynyt läpi jo kolmen perhekoiran kuoleman ja se viiltää todella syvältä. Jos kuitenkin katson todella syvälle, tiedän mistä tässä on kyse: pelkään, enemmän kuin mitään muuta, äitini kuolemaa. Sitä syvää kaipausta, tuskaa mikä täytyy kohdata oman itsen ja äidin kurjan elämän puolesta, syyllisyyttä siitä etten ollut tarpeeksi läsnä, ja raivoa siitä, ettei äiti sulkeutuneisuuttaan osannut osoittaa tarpeeksi rakkautta minua kohtaan.

Äiti. Kaikki polut johtavat äitiin.

kielipoliisi iskee

2005-06-26T04:18:00.000-07:00

Olen viimeinkin lopullisesti kyllästynyt suomen kielen huonoon tasoon. Yhdyssanat ovat nykyään jo harvinainen ilmiö ihmisten päivittäisessä arkikommunikoinnissa, mutta pelottavan paljon on virheitä ihan "virallisissakin" paikoissa. Kävin juuri suihkussa ja pesin hiukseni, kuten useimmiten suihkussa teen. Pullon kyljessä luki "Herbina tuotteita ei ole testattu eläimillä" mikä sinänsä on hienoa, paitsi että silmiin sattuu, kun sen pitäisi olla "Herbina-tuotteita ei ole testattu eläimillä".

Huomasiko kukaan eroa? Entäs sitten yritysten nettisivut? Luulisi jonkun oikolukevan ne, mutta ilmeisesti ei. Yhdyssanat ovat tyyliä 'harmaavarpusen paluu lento' - niin kuin olisi väsytty kesken, jos on kaksi yhdyssanaa vierekkäin eikä toista enää vain niinku jaksa. Tienvarret ovat luonnollisesti täynnä plakaatteja missä lukee "kesä mansikoita halvalla", mutta jotenkin hätkähdyttää kun oma esimies kohtelee äidinkieltämme yhtä vähällä kunnioituksella jakaessaan käskyjä. Tietenkin parhaimmatkin tekevät silloin tällöin virheitä, eihän kukaan voi mitään kieltä täydellisesti osata, ja korkeammalla tasolla kyse alkaa jo olla makuasioista. Huolellisuus ei kuitenkaan tunnu olevan trendi. Kielellinen korrektius ei ole enää itsestäänselvyys edes koulutettujen ihmisten tapauksessa. Ihmiset eivät tunnu nykyään välittävän tyylistä; kielestä on tullut vain väline.

Minä en voi mitään sille, että olen niin niuho, että mielestäni ihmisen kielenkäytöstä voi päätellä yhtä paljon kuin ulkonäöstä. Kummatkin ovat tietenkin pinnallisia määreitä, mutta vieraita ihmisiä arvioidessa vain pinnan päällä olevat asiat ovat arvioitavissa. Kielen hyvä käyttö antaa ihmisestä älykkään kuvan, vaikka tietenkään huono ilmaisutaito ei automaattisesti tarkoita, että ihminen olisi tyhmä. Ehkä kielenkäytöstä voi kuitenkin päätellä jotain nimenomaan sosiaalisesta älykkyydestä, ns. tunneälystä.

loma

2005-06-25T13:55:00.000-07:00

Tähän asti ei voi sanoa loman olleen kovin rentouttava, vaikka ihan hauskaa onkin ollut. Sukulaisia ja kavereita, ja kilometrejä autossa. Silti olisi ehkä parasta vain olla paikoillaan ja syödä hyvin.

Syödä hyvin. Sillä tarkoitan sitä, että ei söisi mahaansa turvoksiin sellaista ruokaa, mikä itselle ei sovi. Yli kymmenen vuotta kestäneen jatkuvan stressin takia elimistöni on ajautunut pisteeseen, missä se hitaasti mutta päättäväisesti sanoo itseään irti minusta ja tavoistani. Maha ei enää sulata vehnää, sokeria eikä ylipäätään mitään hiivaa ruokkivaa, ei edes perunaa. Kun varsinkin kiireessä etsii ruokia missä ei ole mitään epäsopivia aineita, on joskus vain otettava se vähiten paha, ja kun käy kylässä, ei aina kehtaa kieltäytyä pullasta mitä emäntä niin ylpeänä tarjoaa. Seurauksena maha on kipeä ja olo vetämätön ja stressaantunut. Kaipaan salaattia. Enkä mitään muuta kuin salaattia.

Tapaus Testo on iskenyt herkkään kohtaan. Näen hänestä unia harva se yö, ja nyt lomalla, kun en hänen kanssaan ole tekemisissä, huomaan kehittäväni vihaa häntä kohtaan. Miksi hän flirttaili ja vihjaili, kun tiesi että minä seurustelen? Miksi hän sen lisäksi flirttaili ja sääti muidenkin naisten kanssa, samaan aikaan? Varmuuden vuoksi? Minun kanssani siksi, että olin saavuttamaton? Oli miten oli, tunnen olevani vain "yksi monista". Seksiä, ei muuta, koska kuitenkin seurustelin. Ja minä olisin joutunut kaiken maailman ongelmiin.

Olen onnellinen että jaksoin vastustaa häntä koko sen ajan, kuin kriisimme kesti. Ei se olisi ollut sen arvoista, ja nyt yritän, ja onnistun, oikeasti lähentyä T:n kanssa.

Kerään sitten sitä itsetuntoa niistä oikeasti tärkeistä asioista, en miesten kautta.

Asiasta asiaan, gradun teko seisoo taas. Yritän huomenna uudelleen, kun olemme nyt palanneet kotiin sukulais- ja kaverikierroksen jälkeen. Kai lomalla saa elää itseäänkin varten, hmm?

end of misery, almost

2005-06-17T14:45:00.000-07:00

Satans Testoperkele aiheuttaa ongelmia, edelleen. Testo on niin rakastunut, niin rakastunut nykyiseen tyttöystäväänsä - ja flirttailee silti armotta koko ajan minun kanssani. Ilmassa on sähköä, jännitettä, magnetismia.. olisin hämmästynyt, jos ehdottaisin jotakin hieman enemmän ja Testo kieltäytyisi. Todella hämmästynyt.

On todella vaikeaa olla neutraali sellaisen henkilön seurassa, joka koko ajan flirttailee, ja todella epämukavaa. Olo on kiusallinen ja omasta sukupuolettomasta käyttäytymisestä tulee alleviivaavaa ja luonnotonta. Toinen lähettää "ottaisin sinut mielelläni vaikka heti"-signaaleja, ja itse yrittää samaan aikaan tuntea "olen todella imarreltu"-fiiliksiä ja heittää takaisin "minua ei kiinnosta"-käytöstä. Mitä, jos kuitenkin oikeasti pitää toisesta? Toinen on kiva? Olisikin helppoa olla kuin ei olisikaan, jos toinen olisi omasta mielestä häiritsevä ihminen. Nyt vain mukavan ihmisen käytös on häiritsevää.

Kuvaan astuu T: ei riitä, että Teston käytös omassa itsessään on hankalaa, siitä lisäksi tulee mieleen "olikohan T tuollainen Sen ja Sen kanssa, vaikka oli minuun rakastunut? Testokin sanoo olevansa rakastunut, ja tuossa se vain riisuu minua silmillään". Vitun hienoa.

Rakastan T:tä ihan hurjasti. Olen odottanut yhteistä lomaa pitkään, olen pitkään pitkään jopa odottanut yhteistä iltaa innolla 'mitä kivaa tehdään tänään' - tyyppisesti. Elämä on mukavaa. T on kiva. T:n kanssa on kivaa. T on minun mieheni. Me olemme naimisissa. Meillä on pieni perhe, ja asiat ovat aika hyvin kaiken sotkun ja murheen jälkeen. Elämä on hyvää. Mutta: seksi on vaikeaa. En osaa päästää irti, vapautua, antaa mennä. Välttelen. En tule. Vuosi sitten sain mahtavia orgasmeja koko ajan, koska meillä oli kriisi. Ristiriitaisen kuuloista ehkä, mutta koska T oli paskapää, en välittänyt mitä hän minusta ajatteli, joten estot katosivat. Nyt välitän niin hitosti. Haluan tuntea T:n haluavan minua, rakastavan minua, himoitsevan minua. Hengittävän minua.

En uskalla tuntea mitä T tuntee, enkä osaa näyttää takaisin. En uskalla tuntea, ja siksi olen turta. Mikään ei tunnu miltään. Turvallisempaa, kai. Ei voi ottaa pois.

Tästäkö avioitumisen jälkeinen seksikuolema johtuukin? Pelkästä lamauttavasta menettämisen pelosta? Haaveilen usein siitä, että uskaltaisin vain nauttia ja olla onnellinen tästä kaikesta, mistä voisin hyvin olla onnellinen, mutta en vain uskalla. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi pusun sijasta kysyn, onko T tänään tehnyt jotain epämääräistä, ja miksi töissä meni niin myöhään, hmm? Joku kesätyttö vai, niin kuin silloin? Vittu että vituttaa että voisi olla onnellinen, muttei uskalla. Mikä voisi olla tyhmempää?

Olen niin suuri pelkuri, etten uskalla olla onnellinen. Voi vittu.

kaikkien aikojen meemi

2005-06-17T11:57:00.000-07:00

Voiko tämän avulla oppia itsestään..? Via Tristan.

13 asiaa joista pidän: Nukkuminen, seksi, leffojen katselu, lukeminen, urheilu, eläimet, järjestely, matkustelu, koti-illat, huvipuistot, vastuutehtävät, museot, sisustaminen.

12 elokuvaa: Suojaava taivas, Chocolat, Zoolander, Taru sormusten herrasta, Kolme muskettisoturia, Kummisetä, What women what, Zorbas, Le monde sans pitie, Trainspotting, You got mail, Pikku naisia.

11 idolia/esikuvaa: Meg Ryan, Steven Tyler, Elvis, Mika Waltari, Esa-Pekka Salonen, Helen Fielding, Nelson Mandela, Gandhi, Albert Einstein, Kate Winslet, Brad Pitt.

10 fyysistä asiaa itsestäni: Ohuet hiukset, lyhyet kynnet, rasvoittuva iho, taipumus turvotukseen väärän ruokavalion takia, eloisat silmät, nopeat refleksit, järkyttävän suuret pohkeet, eksynyt perusilme, pieni suu, pisamia.

9 suosikkiruokaa/juomaa: Kana kaikissa muodoissaan, tomaattipohjaiset kastikkeet, klementiinit, chili, maitokahvi, musta tee, tilli, suklaa, mansikat.

8 ?

7 ihmistä joita haluaisin suudella: Mieheni, Brad Pitt, Liv Tyler, Kate Winslet, Brian Queer As Folk'ista, Aragorn,Testo heikkoina hetkinäni.

6 asiaa jotka ärsyttävät minua: Valehtelu, manipulointi, itsekeskeisyys, huutavat lapset, ylimielisyys, töykeys.

5 asiaa joita kosketan päivittäin: Näppis?, Koira, mieheni, minä itse, vesi.

4 tv-sarjaa joita katsoisin: NYPD, Frendit, Teho-osasto, X-files.

3 asiaa joihin pukeudun joka päivä: Alushousut, rintaliivit, kengät.

2 julkkista joihin olen ollut ihastunut: Evan McGregor, Paul Stanley.

1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta: Kun rakastan, rakastan aidosti.

Ei siitä muuta oppinut kuin että on tylsää kirjoitella meemejä. Tuo olkoon viimeiseni.

Kesäloma alkaa huomenna. Ensin on sukujuhlat, sitten mökille ainakin viikoksi. Gradu mukaan.

Sielu lepää.

update

2005-06-01T16:51:00.000-07:00

Opiskelusta: Ei mitään mökkiviikonlopun jälkeen. Syy: Ei tilaa, ei aikaa. Syy: Valtava uudelleenjärjestely kotona. Syy: Opiskelun helpottuminen, muuton välttäminen, kodikkuuden lisääntyminen.

Vuorokausitaistelusta: Eilen ylös kukonlaulun aikaan, tänään myös. Aamuisin vaikeata, päivisin, yllättävää kyllä, antoisaa. Tehokasta. Energistä. Muistaisipa tämän aina aamuisin, kun on vaikeata.

Selästä: Kestää työtä yllättävän hyvin. Tänään olisin voinut tehdä jo varovasti reisilihasliikkeitä, mutta luulen tekeväni niitä tarpeeksi kävellessäni naurettavan suorana välttääkseni kivuliaita kiertoliikkeitä.

Ystävistä: Tulevat ja menevät, nähtävästi. Tänään taisi mennä yksin, enkä ihan varma ole siitä, miksi.

egypti opettaa

2005-06-01T15:56:00.000-07:00

T osti uuden auton.

Myyjä sanoi että tämän ja tämän verran, ja T lähti kysymään minun mielipidettäni, koska tiesi, etten pitänyt Aikuisten Autosta. Ei se mitään, pidän T:stä, joten olin neuvottelevinani hinnasta samalla kun myyjä mulkoili minua vähän vihamielisesti.

Tajusin, että myyjä luuli T:n ostopäätöksen oikeasti olevan minusta kiinni, ja kehotin tinkimään vielä. Mutta kun T oli jo ehdottanut että tämän verran, ja myyjä sanoi ettei ehdottomasti voi, vähintään tämän verran.

Minä sanoin, että tee niin kuin Egyptissä: tämän verran, ja jos ei käy, niin voivoi, sitten ei voi mitään. Mitä siinä menettää? Jos myyjä ei suostu, voi aina tulla takaisin ja hyväksyä ylemmän tarjouksen, jos siis oikeasti haluaa Aikuisten Auton. Jos taas myyjä suostuu niin sitä parempi, rahaa jää yli jäätelöön ja pizzaan, tai muutamaan kymmeneen.

T meni tinkimään. Tässä on katto, enempään ei ole varaa. Vaimo sanoi.

Myyjä suostui.

Tein ensimmäisen hyvän työni vaimona.

Meille tulee uusi sohva.

mailia sofialle

2005-05-30T03:02:00.000-07:00

osoite: sofia32_v@yahoo.com

Koska olen täysi atk-käsi, lisään osoitteen tuolla lailla, koska en osaa lisätä sitä sivulle suoraan.

Viikonloppu meni hyvin möksällä ollessa. Selkä lepäsi, ja minä opiskelin, vihdoinkin, vaikkakin vain vähän.

Suhteet T:hen superhyvät.

Tuota ei olisi varmaan pitänyt sanoa ääneen.

repetitio mater...

2005-05-26T14:23:00.000-07:00

En opiskellut tänäänkään. Hyvin lähti käyntiin uusi elämä. Sen sijaan, en ole nukkunut tänäänkään päiväunia, enkä riidellyt T:n kanssa vaan ollut aika onnellinen, joten ei suurempaa hätää.

Koko päivän keksin aina vain triviaalimpia juttuja välttääkseni opiskelua. Miksi? MIKSI??? Tiedän etten ole maailman ainoa ihminen jota tällainen aloittamisen tuska ja vaikeus vaivaa, mutta mistä helvetistä se oikein johtuu?!

No perkele. Ehkä huomenna. Edes vähän.

uusi elämänjärjestys

2005-05-25T04:31:00.000-07:00

Eilen en saanut opiskeltua lähinnä siksi, että nukuin koko päivän. Tajusin muuten eilen myös, että olen nukkunut viime aikoina loputtoman paljon siksi, että olen napsinut turbovahvoja särkylääkkeitä kahdesti päivässä juuri saman ajan kuin olen nukkunut loputtoman paljon. Olenkin vähän ihmetellyt. Joku voisi pitää minua tyhmänä, etten tuota yhteyttä aikaisemmin tajunnut; itse pidän itseäni ääliönä. En ole selvästi hyvä hahmottamaan yhteyksiä: kaverin piti kiinnittää huomio siihen, että raivarini huipentuivat täsmälleen kerran kuukaudessa, ja kesti pitkään tajuta, että tämä nykyinen rimpuilu johtuu todennäköisesti sitoutumisen ja menettämisen pelosta. Tämän tajusin nimittäin tänään, ja naimisissa ollaan oltu yli kuukausi.

Heti häämatkan jälkeen alkoi epäröinti. Ja taistelu. Suru, katkeruus, raivo, jopa katumuskin vielä. Nyt olen kaksi yötä peräkkäin nähnyt unta "elämäni miehestä": toissa yönä rakastuin yhdellä silmäyksellä (oli molemminpuolista) vanhaan sotasankariin (hyvin sekava uni, eikä ensimmäinen sodasta, niitä näen jatkuvasti); viime yönä olin vanhassa lukiossani armeijan intensiivikurssilla (yhdessä päivässä sain luutnantin arvon - eräs kollegani, jolla on (oikeasti) retkeilykokemusta, pääsi ansioillaan suoraan kapteeniksi), opettajana Orlando Bloom. Kyllä. Ja, sanomattakin lienee selvää, heti rakastuimme toisiimme. Oikeasti en hänestä välitä juuri pätkääkään, mutta onkohan tuolla nyt väliä.

Kummassakin unessa mietin, että tällaista on tosirakkaus, tämä on sitä ainoaa oikeaa paloa, enkä tätä voi/halua millään jättää väliin. Käynkö romanssiin, kestänkö todella T:n pettämisen? Vai jätänkö T:n kokonaan? Rakkauteni T:tä kohtaan on niin pidättyväistä loukatuista tunteistani johtuen, eikö tällainen puhdas, intohimoinen rakkaus olisi parempi?

Kun mietin unta aamulla teetä keittäessäni (herra Freud, oliko tuo sattumaa? Vihani ilmentymä? T:tä keittäessäni? Hahhahhaa), huomasin miettiväni, voinko todella olla koko elämäni T:n kanssa - avioero on mielestäni mahdoton ratkaisu, mutta mitä jos en todella olekaan onnellinen, loppuelämääni? Ja johtuvatko nuo ajatukset vanhemmistani, he kun eivät ottaneet eroa vaikka olisi ollut syytä, ja elivät/elävät elämänsä onnettomina? Yritänkö toistaa sitä, ainoaa tuntemaani avioliiton mallia - yhdessä, onnettomina?

Vaikka en eilen opiskellutkaan, tein asioita sen hyväksi. Tänään voin siis repäistä. Haa! Mutta nukkumaan menin suht' ajoissa, ja heräsin suht' ajoissa, enkä ole nukkunut yhtään herättyäni. Onhan sekin jo jotain.

hiya, mate, we're travellin'

2005-05-23T17:18:00.000-07:00

Uusin meemi, näin se menee:

1. Egypti, Kreikka, Skotlanti, Englanti, Irlanti (kyllä, ovat eri maita), Suomi (Brittilässä asuvalle vieras maa, ihan oikeasti, vaikka olisikin ollut vain vuoden poissa), Italia, Ranska, Turkki, Unkari.

2. Egyptiläisten kauppiaitten tinkiminen ja huijaus.

3. Sama kuin edellinen.

4. Kauppias turkissa, joka yritti vietellä poikaystävän/tippuminen vuorelta Itävallassa?

5. Terroristi-iskut. Mitä enemmän tappoja tulee, sitä vähemmän turisteilta saa dollareita.

6. Parthenon. Need I say more?

elämä on pelkkää paskaa

2005-05-23T16:41:00.000-07:00

Kun paperialan lakko uhkaa, vessapaperin tuontiin ulkomailta ollaan varauduttu, luin juuri uutisista. Hassua. Siinä taas näkee mikä elämässä on oikeasti tärkeätä. Jos (kevyt)palveluala menisi lakkoon, antaisiko valtio ihmisille tukea Tukholman shoppailureissuja varten? Että pääsisi ostamaan vaatteita, syömään ravintolaan, juomaan viinaa? I don't think so.

Ehkä palveluala ei siksi viitsi mennä lakkoon. Ei olisi ns. pakottavia pakotteita sopimiseen. Miksi minä sitten jauhan palvelualasta vaikka olen vain osa-aikainen opiskelija tienaamassa kaupassa vuokrarahoja? Siksi, että pelkään jääväni sinne ihan ikihyviksi. Ei mitään tietoa gradun valmistumisesta, lihonutkin olen, ja vieläkin vituttaa elämä T:n kanssa vaikka ollaan jo naimisissakin. Päätän siis näin kesän kynnyksellä (siitä alkaa aina minun uusi vuoteni, ja viime kesä alkoi leppoisasti parisuhdeskandaalilla, mistä vuoden kuluminen antaakin tänä vuonna lisäpontta uuden elämän aloittamiseen), että:

- yritän joka päivä tästä lähtien tehdä gradua. Jos en onnistu, ilmoitan siitä, ei siinä mitään. Mutta joka päivä yritän, ja joka päivä raportoin tähän blogiini.

- heti kun uskallan (selkä ei ole vieläkään parantunut), rupean kuntoilemaan, säännöllisesti. Se on ainoa tie psyykkiseen hyvinvointiin, ja fyysinen seuraa automaattina mukana. Säännöllisesti tarkoittaa vähintään 30 min kolme kertaa viikossa, ja myös siitä raportoin blogiini, sanotaanko kerran viikossa sunnuntaina..? Siis vähintään.

- yritän muuttaa vuorokausirytmini aamuihmiseksi, tai jos se ei ihan onnistu, päiväihmiseksi. Ei niin etten tätä olisi aina tiennyt, tein Hesarissa olleen testin (ma 23.5.) vuorokausirytmistä, ja lykkäännyin absoluuttiseksi iltaihmiseksi. Se, mitä en tiennyt, mutta ounastelin, oli se, että aamuihmiset elävät säännöllisemmin ja ovat (päiväsaikaan) energisempiä. Minä olen kyllä yöllä energinen, mutta energia on sen suuntaista (jotenkin levotonta), ettei sitä voi käyttää esim. opiskeluun; siksi silloin katson leffoja, siivoan, järjestän ja kirjoitan. Opiskelu kuuluu päivähommiin. Energia voi riittää, mutta älyllinen vireystaso ei: yö on alitajunnan aikaa. Tentteihin lukemiseen se soveltuu hyvin, perusopintoihin ei. Menestyjät elävät aamusta asti.

Edellistä ajatellen olen edelleen klo 03.12.57 hereillä juoden salaa konjakkia T:n ja Koiran nukkuessa täyttä päätä makuuhuoneessa. Hereillä siksi, että olen nukkunut lauantaisen jälkeistä krapulaa sulatellen suuren osan tätä päivää, ja siten en ollut nukkumakelpoinen missään tapauksessa tätä ennen, ja ajattelin käyttää valvomista hyväkseni keräämällä univelkaa, koska huomenna on aamusesta kahvilatreffit. Jos sitten illalla kovasti väsyttää, aikaisin vain nukkumaan.

Salaa konjakkia siksi, että olen masentunut ja kärsin siksi toista vuotta alkoholin ongelmakäytöstä. Juon kerralla liikaa vaikkakin harvoin (niin tosin suurin osa suomalaisista, vaikka eivät tajuakaan olevansa ongelmakäyttäjiä, vaikka juovat vielä usein kaiken lisäksi), ja juon suruuni, koska tokihan alkoholi etäännyttää ja turruttaa tunneasioista. Ei tästä sinänsä tarvitsisi huolestua, koska ilmiö on ohimenevä: tätä ennen kärsin hyvinkin viisi vuotta ruokaan pakenemisesta, niin kuin suuri osa onnettomista naisista, ja monisen vuotta tupakoinnista, ja sitten tuollaisen puolisen vuotta seksistä. Kaikki toimivat, kukin vuorollaan. Nyt en vain enää jaksa. Ihan yhtä hyvin olisin voinut vetää kerralla kymmenen vuotta heroiinia ja tehdä sitten täyskäännöksen, ja olisi varmasti onnistunut paremmin kuin tämä riippuvuudesta toiseen seilailu.

Kun siis olen ainakin tuohon vuoden loppuun asti (31.12.2005) kokeillut uutta maailmanjärjestystäni, katson sitten mitenkä nuo edelleen jatkuvat ongelmat T:n kanssa sujuvat, ja jos eivät suju, otan ainakin vuoden perästä tästä hetkestä eron. Ei muu auta. Elämä on liian lyhyt.

Minä en ikinä sanoisi näin:

2005-05-23T05:38:00.000-07:00

"Ei ihminen tarvitse syviä ystävyyssuhteita, on paljon kevyempää tuntea vähän pinnallisemmin paljon ihmisiä joiden kanssa voi vain pitää hauskaa."

"Eläintensuojeluun käytetyt rahat pitäisi ohjata ihmisten auttamiseen, eivät eläimet kärsi samalla tavalla."

"Rehellisyys on yliarvostettua: jos asiat näyttävät pinnalta katsoen olevan hyvin, ne luultavasti ovat hyvin."

"Sushia, nam! Rakastan raakaa kalaa ja lihaa!"

"Ojentaisitko sipulia?"

"Leffassakäynti on moukkamaista."

"Minä en koskaan juo liikaa."

"Rakastan itseäni."

kemiaa

2005-05-20T01:58:00.000-07:00

Soitin juuri äsken T:lle vain sanoakseni että rakastan häntä. En ole juonut ollenkaan varmasti kohta pariin viikkoon, ja samaa vauhtia on mielialanikin parantunut. Lääkitys vaikuttaa. Asia mikä hämmentää minua jatkuvasti: miten ihmisen mieli on täysin riippuvainen kemiasta, ja välillä tuntuu ettei mistään muusta. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että sain vihaa purettua ulos kun raivosin ja itkin viikon verran. Luulen vain, ettei sitä olisi tapahtunut, jos en olisi silloin juonut jotain (vähän tosin, lasillisen tai pari) päivittäin. Lääkitys ei päässyt alkoholin takia vaikuttamaan. Masennus tuli pintaan, ja sen syyt.

Kumpi siis on todellisuus: Olenko "normaali" ihminen lääkityksellä, kun luontainen taipumukseni masennukseen korjataan aivoista lähtien kemiallisesti? Tällaista ilmeisesti on normaalin ihmisen elämä. Ei vituta jatkuvasti. On energiaa tehdä asioita. Vai, olenko vain kemiallisesti modifioitu minä? Onko totuus kuitenkin siinä, mitä elämä on ilman lääkitystä? Onko oikein, että pillereitä popsimalla muutan elämäni laatua olennaisesti? Aivan kuin eläisin valheessa, keinotekoisessa onnellisuudessa, mikä poistuu yhtä nopeasti kuin lääkkeiden vaikutus? Tukahduttavatko lääkkeeni todelliset, oikeutetut, tarpeelliset tuskan ja vihan tunteeni? Jotta olisin onnellinen, joudunko syömään niitä loppuelämäni?

Paljon kysymyksiä, ei vastauksia. Lääkärit ja psykiatrit yhdistävät lääkityksen ja mielen putsauksen: voin elää normaalisti lääkkeiden avulla, mutta samaan aikaan pitää käydä terapiassa selvittämässä ongelmia. Ehkä se on järkevintä. Masentuneena en voi tehdä mitään järjellistä. Nyt voin. Itse olen luonnollisesti tähän kemiallisesti aikaansaatuun onneen paljon tyytyväisempi kuin masentuneena elämiseen. Sama vaikka olisin loppuikäni pillereillä. Mieluummin sitä kuin jatkuvaa epätoivoa.

Vierailimme eilen minun ja T:n vanhempien luona. Kummassakin paikassa jouduimme kuuntelijoiksi. Minun isäni puhui, puhui ja puhui, väliin oli vaikea saada sanaakaan, ja sitä minkä sai, hän ei noteerannut ollenkaan. Sama juttu T:n äidin kanssa. Puhuu, puhuu, puhuu, mielipiteitä, vahvoja. Ei korvia toisille, ellei sitten myötäile omia mielipiteitä. Näin räikeästi syyn siihen, miksi sekä minä että T olemme niin ongelmaisia, kilttejä mutta vihaisia ihmisiä. Olemme olleet freudilaisen puolisomme tossun alla kummatkin. Minun isä, T:n äiti. Täysin dominoivia ihmisiä, joiden kanssa ei voi olla eri mieltä, eikä omaa ääntä saa kuuluviin. Ei ihme, että emme jaksa enää olla toisten kuuntelijoina. E saa minut aivan raivoihini usein, koska käyttää minua vain psykiatrinaan. Ennen autoin ja kuuntelin mielelläni, kotoa opittu malli. Nyt en enää jaksa antaa. Haluan saada. T:tä vaivaa sama taakka.

Kummatkin vanhemmat olivat kuitenkin todella onnellisia vierailuista, ja siitä että joku tuli ihan kotiin asti vain kuuntelemaan. Kyllä se minulle sopii. Vanhoja, yksinäisiä ihmisiä. Tässä vaiheessa elämää pitääkin meidän pitää huolta heistä, vanhenevista vanhemmistamme, ja ratkaista heihin liittyvät ongelmat muualla, vaikka terapiassa.

mökkeily kunniaan

2005-05-16T03:45:00.000-07:00

Mitä lie aivoissa tapahtunut, mutta lääkärilläkäynnin jälkeen olo oli niin huomattavasti paljon parempi, että innostuin hetkeksi ihan oikeasti elämään: ehdotin mökkiviikonloppua, koskapa iskiakseni takia olin sairauslomalla eikä siis töitä ollut. Niin sitten lähdimme, tuosta noin vain (pienen, mutta ohimenevän riidan jälkeen). En voi sanoa, että autossa istuminen ihmeemmin paransi iskiastani, mutta olo poissa kotoa ja mökin rauhassa teki todella hyvää mielelle. Koirakin oli onnellinen kun sai pari päivää juosta metsässä vapaana.

Nyt olo kotona ei toistaiseksi taas tunnu niin ahdistavalta. Hiphei. Makaan katsomassa girlie-movieta ja juon teetä. Töitä ei ole vielä muutamaan päivään. Olen niin hyvällä tuulella, että kun äitini eilen soitti, suorastaan ilahduin ja halusin jutella hänen kanssaan.

Mietimme toisen koiran hankkimista Koiran seuraksi. Houkuttelisi hankkia sille seuraa, kun olemme päivät poissa, mutta toisaalta ei voi tietää, etteikö se siitä vain stressaantuisi, kun on tottunut olemaan ainoa koira talossa. Saattaa myös olla minun oireiluani: jotain uutta projektia pitää aina olla vireillä, ettei viha tule pintaan. Onko se toisaalta niin väärin? Woody Allen Hesarin perjantaisessa jutussa sanoi tekevänsä elokuvia vain paetakseen masennusta ja ahdistusta. Miksen siis minäkin? Töitä en osaa masentuneena tehdä, koska se on aivotyötä, eivätkä aivot silloin jaksa, mutta ehkä t-paitoja ja helmikoruja..? Kun ei vain olisi niin lyhyt kärsivällisyys...

lääkäri sen sanoi

2005-05-13T02:17:00.000-07:00

Kävin mentally-ill-tablet-checkissäni. Kiltti lääkäri-setä kysyi, miten menee. Vastasin totuudenmukaisesti, ettei oikein hyvin. Selitin vihasta T:tä kohtaan ja työpaikan persepomosta. Annoin erilaisia teorioita selittämään pahoinvointiani:

1. Turvallisuudentunne. Koska menimme naimisiin, uskallan kokea ja osoittaa vihantunteeni T:tä kohtaan, koska en enää pelkää hänen jättävän minua sen takia. Niin kuin lääkäri-setä sanoi, "seurustelusuhteessa ihminen voi kyllästyä toisen kiukutteluun ja sanoa, että minä en tätä jaksa katsoa ja lähteä, mutta avioeroa ei kukaan rupea niin vain ottamaan". Toisin sanoen, koska en koe syytä hylätyksitulemisen pelkoon, en enää jaksa mielistellä T:tä. Aika säälittävää olla näin heikko.

2. Viheliäinen työilmapiiri. Häiden suunnittelu meni hyvin, häät menivät hyvin, häämatka meni hyvin - mutta häämatkan jälkeen heti seuraavana päivänä alkoivat työt, ja siellä oli kaikki päin persettä. Jo toisena päivänä olin täysin vittuuntunut ja onni uudesta elämäntilanteesta karisi hitaasti pois. Koska olen negatiivinen ja masentuvaisuuteen taipuvainen ihminen, vitutus yksinkertaisesti levisi muihin ikäviin asioihin = T. Jos siis töissä olisi ollut mukavaa, romahdusta ei ehkä olisi tullut. Minulta vaatii voimia pysyä hyvällä tuulella, enkä jaksa jos on vastoinkäymisiä. En vain jaksa. On helpompaa olla äreä ja huonotuulinen. Siihen löytyy aina syitä.

3. Stressi. T:n teoria, oikeastaan. Syksyllä T:n isä kuoli, ja elämä oli sinnittelyä suurinpiirtein jouluun asti. Kun rupesi helpottamaan, rupesimme suunnittelemaan häitä. Nyt on siis ensimmäinen rako, missä ei ole mitään välitöntä häiriötekijää ja stressi pääsee purkautumaan sitten sen, kun päätin pitää pari viikkoa mietintätaukoa viime syksynä (samana päivänä kun T:n isä kuoli). Koska se keskeytyi silloin, se tulee esiin nyt kun on aikaa. En ihmettelisi, vaikka olisin kosinut T:tä joulukuussa siksi, että sain taas lykättyä ja kierrettyä asian loppuunkäsittelyä. Olin silloin jo jonkin aikaa asunut T:n kanssa, ja olin ruvennut pitämään siitä. En halunnut palata masennukseen ja raivoon, enkä halunnut ottaa sitä riskiä, että asiaa taas vatvoessani päättäisin lähteä, ja siten menettäisin tuon tuoreen perheidyllin koirineen kaikkineen.

Oli miten oli, lääkäri-setä oli sitä mieltä, että todennäköisesti tämä on vain vaihe, minkä esiintyöntymistä terapianikin on edesauttanut. Kehoitti pyytämään T:ltä kärsivällisyyttä. Sanoi, ettei tällaista vihaa ole hyvä tukahduttaa, eikä oikein mahdollistakaan, koska se pyrkii väkisinkin esiin. Sen kautta kuitenkin on mahdollista löytää tasapaino. Törkeän itsestäänselvää ja kovin freudilaista, mutta samaan aikaa kun vihaan T:tä, vihaan myös äitiäni. En kestä olla tekemisissä yhtään. Sympatia on karissut myös isääni ja veljeäni kohtaan. Ihan pientä vihaa tunnen heitäkin kohtaan, suoraan sanoen. Tällä hetkellä pidän enemmän veljeni vaimosta kuin hänestä itsestään, ja se on paljon se. Yleensä en hänen snobiuttaan oikein jaksa katsoa.

On totta, että pahin mahdollinen asia mikä tässä nyt voisi tapahtua, olisi se, että T jättäisi, vaikka näytänkin teoillani siihen pyrkivän. Välillä ärsytän ihan tahallani. On myös aivan arkipäiväistä, että tuijotan häntä silmät vihaa kipunoiden, tai yritän väkisin keksiä jonkin riidanaiheen. T vain ei oikein aina lähde siihen mukaan. Ehkä se on yksi hänen hyviä puoliaan. Jollain tavalla tuntuu hyvältä, että saan olla hänelle näin vihainen, ja hän sietää sen. Isälleni ei ilmeisesti tästä päätellen saanut olla vihainen. Tottahan se on; hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Torjui. Hylkäsi. Loukkasi. Aika freudilaista tämäkin.

Tajusin lääkärilläkäynnin aikana, että en enää ole itsetuhoinen. En ole enää masentunut, vaan vihainen. En enää halua tappaa itseäni. Aika mahtavaa.

Yök, söin tätä kirjoittaessani melkein koko pussin Pollyja. Nyt on paha olo. En enää ikinä.

oppia ikä kaikki

2005-05-12T12:17:00.000-07:00

Edellinen postaukseni katosi eetteriin kun kone juuttui. Ei niin että siinä mitään olisi menettänyt, julistin vain, että olen stressaantunut ja vihaan ihmisiä. Nyt sen sijaan menee jo paljon paremmin; iskias iski ja erityisesti viha T:tä kohtaan on entisestään jyrkentynyt.

Päivän järkytyksiä:

-Koska olen ollut juomatta pisaraakaan alkoholia monta päivää, ettei se vain estäisi lääkitystä toimimasta, juomani ykkösolut meni tänään päähän. 2,5%. Hienoa.

-T huutaa ja kiljuu aivan tosissaan aina, kun Suomi tekee maalin tai Venäjä töppää. Kiltin ja hiljaisen pojan imago kärsii tästä kovasti ja minusta tuntuu, että olen mennyt naimisiin ihmisen kanssa, jota en tunne ollenkaan. Kommentoituani tätä T totesi, että ehkä höyryt tulevat sitten tuollaisissa asioissa ulos, kun ei muuten voi. T onkin siis Tyypillinen Suomalainen Mies: kyttää vieraita naisia, kiroilee liikenteessä ja hilluu penkkiurheilussa, ja muuten alistuu ja vaikenee pelottovan naisensa (kuka sitten vuorossa onkin) tyrannian alla.

-Aidon humanistin tavoin minä ymmärrän lätkästä niin vähän, että nähtyäni ruudussa penkillä istuvan miehen, alla hänen nimensä ja tekstin "holding the stick", luulin, että kyseessä oli yksinkertaisesti kyseisen henkilön kuvailu, koskapä hän siinä istuessaan todellakin piti mailastaan kiinni, kunnes jostain mieleni sopukasta tajusin, että siinä kuvailtiin hänen kärsimänsä rangaistuksen syytä.

-Uutistenlukija sanoi "meikäläisen".

Päivä on kulunut selkää varoen brittisarjojen parissa. Aina välillä on ikävä.

saatanan somalit

2005-05-05T14:16:00.000-07:00

Puuuuuhh. Väsyttävät pari viikkoa. Sitä ei edes muistanut millaista helvettiä tämä voi olla, kun niin kauan meni niin perkeleen hyvin. Nyt ei ole häämatkan jälkeen ollut muuta kuin riitaa, riitaa, riitaa. Alkaa jo riittää.

Minun kriisini ei ole enää kovin akuutti, olen saanut siitä taas vähän kiinni. Tunnen haluttomuutta ja pelkoa osoittaa rakkautta T:tä kohtaan, koska vanhojen tapahtumien takia tunnen, että "hän ei rakasta minua yhtä paljon kuin minä häntä". Yhtä paljon - kuka tuollaistakin asiaa mittaa? Minä nähtävästi. Minä en halua antaa enemmän kuin saan, on otettu liikaa ja lupaa kysymättä. Enkä halua olla jonkun kanssa jota rakastan ja joka ei rakastakaan minua takaisin, koska siinä aina satuttaa itsensä.

Niin tässäkin. Pelkään vain nyt, kun panokset ovat todella suuret (lue: avioero, ja sen aiheuttama tuska ja häpeä), että T tekee kaiken uudestaan. Siksi en voi sanoa: olet komea, enkä voi suudella, halailla, rakastella. En vain voi, tai halua. Osa on kai kostoa siitä, että T aluksi "torjui" minut estämällä todellista läheisyyttä kehittymästä meidän välillemme pelkuroimalla ent. tyttöystävänsä jättämisen kanssa, ja pettämällä minua muiden (2) naisten kanssa. Siis, ei-rakastamalla minua, koska muitakin naisia oli olemassa, kun yleensä rakastuneelle ei.

Tiedän siis jälleen, mistä on kyse, ja hyvällä onnella voitan taas katkeruuteni ja pelkoni, niin kuin aikaisemmin. Tiedän, että kun aikaisemmissa suhteissa en ole sitä tarpeeksi yrittänyt enkä siis onnistunut, ja suhde on päättynyt eroon, olen katunut sitä myöhemmin, kun katkeruutta aiheuttaneet asiat ovat retrospektissä näyttäneet paljon pienemmiltä kuin se suru, että joutuu olemaan ikuisesti ilman ihmistä, jonka kanssa oli todella hyvä olla, isojen asioiden suhteen.

T taas - en tiedä. Käsittelemättömiä asioita? Pelkoa, niin kuin minulla? On vaikeaa. Voisin ehkä auttaa, mutta en halua. Tiedän, että siitä seuraisi vain enemmän vahinkoa, koska omat ongelmani jäisivät taas sivuun, eikä siihen ole meillä kummallakaan varaa.

Tämän päivän, kuten eilisenkin, käytimme nahistellen ja siivoten. Paikka on todella organisoitu ja me uuvuksissa. Siksi kävimme tänään elokuvissa, nollataksemme. Elokuva oli kauhu-. Pelkäsimme ja hytisimme kuin pienet lapset, takkini kauluksen yli kurkkien veitsellä huitomista. Juuri kriittisellä hetkellä joku rupesi rymistelemään penkkiäni takaapäin niin että sain melkein sydänkohtauksen. Mulkaisin taaksepäin vihaisena ja näin, kuinka kolme nuorta somalia siellä naureskelivat ahdingollemme. Hyvin hauskaa. Kauhuleffat ovat pelottavia, ja olen varma, että siellä oli muitakin pelokkaita yleisössä. Saatoin tietysti myös käsittää heidän käytöksensä väärin, kuten vielä siinäkin vaiheessa, kun he vilkuilivat meitä naureskellen elokuvista lähtiessämme.

Sain aivan kamalan somaliraivarin. En tarkoita, että raivosin kuin somali, koska en todella tiedä miten se tapahtuisi, vaan sätin ja haukuin heitä (T:lle) värikkäällä kielellä sivistyneen välimatkan päässä heistä ja muista ihmisistä. Haluaisin tässä vaiheessa sanoa, että minä en ole rasisti.

Pohjaa tälle kuitenkin on siinä mielessä, että en ole vielä missään tavannut kohteliasta somalia, en julkisilla paikoilla, enkä töissäni palveluammatissa, missä he ovat esiintyneet erinomaisen töykeästi. Muinoin palvelin paljon venäläisiä, Venäjältä Suomessa ostosmatkalla olleita ihmisiä, jotka myös olivat uskomattoman hirveitä palveltavia. Sain selville jostain, että se kuuluu heidän (palvelu)kulttuuriinsa. Fine. Nykyään olen kuitenkin saanut kokea venäläisen asiakkaan kohteliaisuuden ihmeen, murretulla suomenkielellä tietenkin. Ovat asuneet täällä aikansa, ja oppineet, että Suomessa on tapana olla kohtelias kaupan orjuutetulle henkilökunnalle (ei niin, että se kaikilta suomalaisiltakaan aina onnistuisi, mutta pääosin osaavat kuitenkin kiittää ja katsoa silmiin). Eivätkö jotkut somalit ole asuneet täällä jo huomattavan kauan, ja käyneet suureksi osaksi koulunsakin Suomessa? Miksi he eivät sopeudu, vaan ovat yhtä miellyttäviä (suurimmaksi osaksi) kuin mustalaiset (suurimmaksi osaksi)? MINÄ HALUAN TIETÄÄ!!

Myönnän toki, että yhtä vihainen olisin ollut, jos takanakiusaajat olisivat olleet joukko pissiksiä tai muita räkänokkia, mutta silti. Somalit ovat maahamme tulleet pakolaisina todella kurjista oloista, ja nyt kai voivat siihen nähden aika hyvin. Miksi he käyttäytyvät niin huonosti? Todella toivon, että tästä sukeutuu keskustelua ja kaikki vihreät ja muut humanistit vastaavat minut suohon, koska en jaksa kahlata internetiä sokeaksi löytääkseni vastausta kysymykseeni.

klara vappen

2005-05-02T11:33:00.000-07:00

Vapun piti olla siisti tapaus tänä(kin (en yleensä sitä juuri vietä) vuonna: veljen tuparit, paljon meitä nuorempia mutta todella paljon keski-ikäisempiä snobeja; mukana pullo punaviiniä, ei aikomusta juoda edes sitä kokonaan vaan luonnollisesti T:n kanssa puoliksi.

Juuri niin. Teennäinen keskustelu sai minut huitaisemaan pullon naamaani ennen kuin naamani rupesi edes punoittamaan, ja pokkana siirryin seuraavaksi boolin kimppuun veljeni kehotuksesta, vaikka juuri sitä olin päättänyt välttää historiasta viisastuneena. Minä ja väkevät - loppuilta sujui klassisissa merkeissä.

Veljen luota lähtiessä huojuin, junalle piti jo taluttaa, ja junassa sitten ykäsin. Hienoa. Mahtavaa. Todella siistiä. Mutta eipä hätää, melkein tajuttomasta tilastani huolimatta osasin kuitenkin ördätä niin hallitusti etukenoon, ettei edes takki sotkeentunut, se kun olisi sitten tullut pesettää. Kokemusta nääs on. Myös junasta poistuessa tein T:n ylpeäksi, kun edelleen junalaiturilla osasin (h)yökätä eteenpäin, niin että vain pari roisketta päätyi kengilleni. Monet kerrat olen oksentanut vaatteeni, kenkäni ja hiukseni pilalle, ja nyt selvästi päätin, että näin ei käy, se kun on kovin tympeätä se siivoaminen krapulassa. Kyllä olisi äitimuori ollut ylpeä.

Mikä vittu siinä on, ettei aikuinen ihminen osaa juoda sopivan verran? Taas meni överiksi ja join kuin mutini, tuo kaikkien hillittömien kuningatar ja maanpäällinen alttari. Kyllä on perinnöllisyys todistettu ainakin tällä saralla.

Olemme tänään olleet naimisissa kuukauden. Sen kunniaksi vietimme ensimmäisen lämpimän ja aurinkoisen kevätillan hyytävässä kylmyydessä tuulta vasten mopoillen. Ensin kirosin kohtaloani ja takerruin T:hen kuin hukkuva villapaitaan (vieruskaverin), mutta kyllähän sitä ihminen kaikkeen tottuun, ja kun Allah soi meidän pysyä hengissä, rentouduin ja vähitellen suorastaan nautin vauhdista.

Voisihan tuota kokeilla uudestaankin.

setback

2005-04-29T11:55:00.000-07:00

Kauhean riidan jälkeen oli paha mieli ja syyllinen olo T:n tuskan takia. Oma olo oli epämääräinen ja hysteerinen töihin mennessä. Kun näin Teston tulevan, tunsin taas sen saman vanhan kiinnostuksen heräävän. Testo on joko niin tarkkanäköinen tai tuntee minut niin hyvin, että heti näki sen minusta.

Töiden jälkeen jäin roikkumaan heidän seuraansa, ja menin vielä muutamalle. Ihan vain siksi, että halusin vältellä pahaa mieltä ja kotia, ja T:n kohtaamista, ja omaa epäonnea. Viini meni päähän ja tunsin itseni iloiseksi, ja Teston liehakointi imarteli ja tuntui hyvältä. Vaikka moneen kertaan aioin ja yritin lähteä kotiin, minut sai liian helposti käännytettyä jäämään, koska halusin olla Teston seurassa. Vihasin itseäni, ja samaan aikaan ajattelin, että onhan T:kin aikoinaan noudattanut vain omaa mielihaluaan juostessaan muiden perässä. Ehkä minä sitten teen samoin.

Koko iltana en flirttaillut, vaikka itseni kurissa pitäminen oli vaikeaa. Olen luvannut T:lle ja itselleni, etten enää sotke Teston kanssa. Harmi vain, että olen nyt pilannut monen kuukauden hyvän työn; nyt Testo taas ajattelee eilisestä käytöksestäni, vaikka en flirttaillutkaan, että portti on auki ja aloittaa taas piirityksen. Perkele. Joko sitä miestä kiihottaa saamattomissa oleva, tai sitten hän on todella päättänyt, että minä olen hänelle juuri sopiva nainen. Nykyinen tyttö, jota hän tapailee, ei hänen puheistaan päätellen oikein uppoa. No, ei auta muuta kuin olla taas vain asiallinen ja etäinen, ja teeskennellä, että saumat eivät eilen vuotaneetkaan.

Vittu miten on elämä vaikeaa. Kun olin menossa naimisiin, Testo ei kiinnostanut. Kun tulin häämatkalta, Testo ei kiinnostanut. Ja nyt sitten taas. Miten heikko on ihminen, ja yksinkertainen, kun poissa tolaltaan ollessaan hakee pakoa todellisuudesta aina samoista asioista. Ainoa hyvä asia tapahtuneessa on se, että oloni on nyt parempi kuin sitä edeltävinä päivinä. Miksi? T sai tietää Teston kaipuustani oikeastaan vahingossa, vaikka olisin siitä ehkä kertonutkin. Näin, että siitä tuli hänelle paha mieli, ja tunsin oloni läpimädäksi. Täysin paskaksi ihmiseksi. Ja mikä tässä sitten on hienoa? Se, että en ole T:lle sittenkään niin katkera, etten tuntisi myötätuntoa ja haluaisi hänen parastaan. En halua loukata ja satuttaa häntä. Jos olisin todella katkera, ajattelisin varmasti, että on oikein, että hän saa kokea samaa tuskaa, mitä on minulle aiheuttanut. Miltä tuntuu, kun saa tietää, että oma rakas on ollut toisen perässä.

Oli niin mukavaa, kun olin oikeasti onnellinen T:n kanssa. Myllerrys kuitenkin tuli, ja se on käsiteltävä. En jaksa enää analysoida itseäni: se vie voimat enkä jaksa keskittyä muuhun kuin ongelmieni syiden ja seurausten pohtimiseen, ja elääkin pitäisi. Sen lisäksi se oikeastaan vain pahentaa asioita, koska ongelmien älyllinen pohdinta ja järkeistäminen on minun keinoni yrittää hallita niitä ja estää itseäni tuntemasta tuskaa. Jos en suostu ja uskalla tuntea tuskaa tuskallisista asioista, en koskaan pääse niistä yli.

Nyt pitää vain luottaa terapeuttiin. Että hän tekee työnsä, ammatti-ihmisenä. Minä yritän nyt puolestani keskittyä elämään omaa elämääni. Tänään olen siivonnut, lukenut kirjaa, tehnyt t-paitaa itselleni ja leikkinyt koiran kanssa.

Näin tänään P:n ihanan lounaan parissa. Ystävien rakkaus auttaa aina parhaiten.

ensimmäisen aviokriisin jälkeinen päivä

2005-04-25T13:28:00.000-07:00

T on konferenssissa ja minä yksin kotona. Eilen illalla meni myöhään, kun yritin selittää pahaa oloani ja itkeskelin aika lailla. Johtuuko sen tarjoamasta purkautumisesta vai siitä, että lääkkeet taas vaikuttavat paremmin, mutta tänään on hitusen parempi, joskin aika hauras ja vähän pelästynyt olo. Taidan olla aika vakavasti masentunut.

Rakastan olutta ja punaviiniä. Niiden makua, en humaltumista. Sitä yhden-kahden lasin tarjoamaa hienoista rentoutusta. Ja, sanoinko tämän jo, makua. Aikaisemmat lääkkeeni olivat vähän erilaisia, eikä niiden kanssa voinut juoda yhtään tippaa. Heti rupesi suututtamaan ja aallonpohja huhuili. Nyt sitten varovasti kokeilin näiden kanssa, ja jippii, ei mitään huomattavaa eroa. Niinpä, viisas kun olen jo nimenikin mukaan, rupesin innoissani nauttimaan viiniä melkein tai suorastaan joka päivä. Noin pari viikkoa, varmaankin. Jep, suunnilleen. Voi olla että sekin vaikuttaa, mutta kumma juttu, että vaikutus tuntui iskevän vasta häämatkan jälkeen. Siksi arvelen muita syitä ensisijaisiksi, mutta alkoholi on depressantti, joten paras kai sekin on taas karsia. Koska olen tänään yksin eikä ole mitään paineita selvittää asioita T:lle eikä siis välittömästi itsellenikään, otan sen yhden-kaksi lasillista ihan empiirisessä kokeilumielessä, ja katson sitten huomenna, vituttaako. Tänään ei vituttanut, ja viikonloppuna en juonut mitään.

Tietenkin, kuukautiset ovat myös tulossa, joten saattoihan tuo olla myös pms. Pirun Metkuja Sekin.

Arvelen kuitenkin, että suurin vaikutus oli sillä, että matkalta tultuamme T huolestui raha-asioista ja työtilanteestaan aivan uudella aviomiehen vastuulla, ja oli muutaman päivän todella kireä, tiuski minulle ja muuta ennen näkemätöntä. Se osa minusta, joka ei ole saanut oikeaa rakkautta tarpeeksi osakseen, ehkä vain reagoi ja ajatteli, että T on kyllästynyt minuun. Paha mieli -> pahat ajatukset: minä en riitä, niin kuin en riittänyt silloinkaan.

Kuten terapeuttini tuossa taannoin sanoi, on kuitenkin psykologisesti merkittävää mikä masentaa, silloin kuin masentaa, oli laukaisija mikä tahansa - alkoholi, unettomuus, pms, stressi. Nämä asiat ovat vieläkin olemassa. En missään vaiheessa uskonut, että avioliitto niitä poistaisi, ja ajattelin myös, että naimisiinmenon jälkeen saattaa iskeä kriisi vakavasta sitoutumisesta johtuen. Mutta kun perkele, en sitten kuitenkaan vakavissani siihen uskonut, enkä ollut siksi mitenkään varautunut tähän.

On hassua, että joskus tuska tuntuu niin konkreettiselta ja todella sattuu, ja sitten sitä vain ei jaksa enää koskea... Että aivot vain kyllästyvät siihenkin, ihan samalla tavalla kuin vaikka keskittymään lukemiseen, ja painavat itsensä siltä kohdin pois päältä. Vaikka tietää, että se asia on siellä, ja että se on kipeä, sen tuskaa ei vain jaksa enää tuntea. Yksi, kaksi päivää tuskaa ja masennusta, ja sitten vain, puf, aivojen kyllästyminen. Moving on. Katsotaan nyt välillä vaikka Teho-osastoa. Ei jaksa enää velloa.

Mutta hassua, töissä ei enää vituta. Olen ehkä sopeutunut muutoksiin. Nyt vain yritän tehdä niin paljon töitä kuin työaikana ehdin, enkä edes ota sitä itselleni tyypillistä stressiä siitä, että en ehdi tuota ja tätä. Tajusin tässä eräänä päivänä, että jos johto haluaa homman pyörivän noin, puutteineen päivineen, niin se ei ole minun ongelmani. Tuo työ ei ole minun todellinen ambitioni elämässä, opiskelu on. Tuonne menen koska saan siitä palkkaa, ja teen sinä aikana minkä ehdin. That simple.

Ulkona oli Koiran iltalenkin aikana kummallinen tunnelma, suoraan kuin jostain Beckin alusta. Hämärän pimeä kevätyö, Koira meinasi hävitä silmistä katulamppujen puutteen takia; lähiössä säästetään. Kauempana olevasta ihmisestä ei voinut olla varma oliko se sittenkin vain varjo. Hengitys huurusi. Ilmassa oli outoa levottomuutta, lokit rääkyivät ja räpyttelivät jotenkin kiihtyneen oloisina. Kun siristelin silmiäni saadakseni Koiran hahmosta kiinni, olin jo melkein tuntevinani iskun takaraivossani, seuraavana päivänä iltalehtien lööpit: Nainen murhattiin raa'asti lenkkipolulla helsinkiläisessä lähiössä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä kevät vain sekoittaa lintujen tunne-elämän.

ensimmäinen aviokriisi

2005-04-24T12:39:00.000-07:00

Eräänä päivänä tässä vitutti, koska töissä on kaikki huonosti. Kiroilin sitä T:lle. Samaan aikaan sisäinen minäni rekisteröi, että olen ollut tuossa tilanteessa ennenkin: J:n kanssa, kun todellisuudessa olin syvästi loukkaantunut hänelle, mutta naamioin sen vihaksi muita asioita kohtaan.

Olin vihainen hänelle, koska hän oli pahoinpidellyt minua, ja loukkaantunut, koska hän ei ollut koskaan kotona. Nämä asiat tarkoittivat minulle, että hän ei rakastanut minua, ja että minä olin halveksittava pelkuri, koska jäin hänen luokseen, vaikka hän kohteli minua arvottomasti. Itse siis loin itselleni todella vähäisen arvon. Ja estääkseni itseäni näkemästä tuota totuutta, olin olevinani vihainen muista asioista, ja pauhasin niistä T:lle, ja hän sitten omista huonoista asioistaan minulle. Näin ns. toimimme toistemme tukina, ja välillämme lepäsi valheellinen läheisyys ja yhteenkuuluvuudentunne. Yhtä hyvin olisimme voineet kertoa toisillemme, mikä meitä toisissamme vitutti, ja aikaa olisi mennyt paljon vähemmän, ja tupakkaa.

Samalla tavalla siis nyt. Pauhasin T:lle illalla töistä tultuani näennäistä syytä jatkuvaan vitutukseeni. Seuraavana päivänä oli terapia, missä selitin, että häät ja häämatka menivät hyvin, mutta sen jälkeen on suututtanut. T:kin on huonolla tuulella koko ajan. Selitin, että lähinnä työ suututtaa, koska se vie ajan opiskelulta. Tosiasia on kuitenkin, etten opiskellut silloinkaan, kun aikaa oli enemmän. Lähdin terapiasta, ja yritin terapeutin kehotuksen mukaan miettiä, mistä jatkuva vihan tunne tuntuu johtuvan.

Pam. Keskellä katua se valkeni minulle: vihaan T:tä. Vihaan häntä, koska hän petti minua niin monella tavalla, henkisesti ja fyysisesti, ja vihaan häntä, koska hän teeskenteli rakastavansa minua, vaikka ei rakastanutkaan. Samaan aikaan kun minä ikävöin häntä kotona, hän oli toisen naisen kanssa. Vihaan häntä siitä, että hän ei heti alusta asti rakastanutkaan minua niin kuin minä häntä, vaikka antoi niin ymmärtää. Vihaan sitä, että olin siitä tunteesta niin onnellinen, ja tunsin oloni niin hellityksi, ja se olikin valheellista, niin että nyt tunnen oloni huijatuksi ja pahasti nöyryytetyksi.

Tajusin, että minusta tuntuu samalta kuin kuusitoistavuotiaana, kun jäin suhteeseen ensimmäisen poikaystäväni kanssa, vaikka hän pahoinpiteli minut pahasti. En kyennyt shokiltani käsittelemään enkä kohtaamaan tuskaa, minkä se tuotti, joten ikään kuin teeskentelin, ettei sitä ollut tapahtunutkaan, kunnes olin tarpeeksi kerännyt voimia, että pystyin lähtemään. Silloin tuntui koko ajan siltä, ettei ole vapaa, että on satimessa, ja sen henkilön armoilla, jota eniten vihaa.

Nyt tuntuu aika lailla samalta. Kun T sanoo "minä rakastan sinua", minä vastaan samoin, mutta samaan aikaan tunnen syvällä sisälläni raivoa häntä kohtaan. Tuntuu, etten rakasta häntä, tai että en halua rakastaa häntä, koska olen itseeni niin pettynyt, kun taas valitsin kahdesta pahasta pienemmän ja jäin. Olin niin järkyttynyt ja epätoivoinen, kun kuulin hänen valheistaan, että en kyennyt kohtaamaan sitä yksin. Jäin etsimään rakkautta siltä henkilöltä, joka juuri oli satuttanut minua pahasti.

Kun silloin ajattelin, että oli hyväksi selvittää hänen syynsä, että ymmärrän häntä enkä katkeroidu kaikkia miehiä kohtaan, jos eroaisimme, oliko se vain tekosyy, koska en kestänyt tuskaa vaan halusin hänen ottavan sen minulta pois, koska hän oli sen antanutkin?

Oli. Olisin voinut selvittää ne ja silti pysyä päätöksessäni erota, koska minua oli niin petetty. Tukea minun olisi selviytymiseen pitänyt hakea ystäviltäni. Tein vastoin kaikkia omia neuvojani, mitä olen ikinä tällaisissa tilanteissa kenellekään antanut. Ilmeisesti tämä johtaa siitä syvästä vihan ja itseinhon kuilusta, minkä äitini rakkaudettomuus on minuun jättänyt. En vain kestä tuollaisia hylkäämisiä, en vain kestä. Pelkäsin ilmeisesti, että hajoan. Ehkä olisinkin hajonnut.

Kesti jonkin aikaa, ja olin valmis käsittelemään asioita, vihdoinkin. Kesti neljä kuukautta, että sain itseni niin lujille. Pyysin paria viikkoa taukoa, mitä en ole koskaan ennen saanut tehtyä. Itkin kotona ja mietin, mitä tehdä. Yritin miettiä, voinko oikeasti antaa anteeksi. Samana iltana T:n isä kuoli, ja prosessi keskeytyi. Täynnä vihaa ja katkeruutta T:tä kohtaan lähdin hänen tuekseen. Tuki oli aitoa, mutta myös minuun sattui, ja minun tuskani oli T:n itsensä aiheuttamaa. Minulla oli silloin todella vaikeaa.

Aikaa kului, ja minä jäin. Olivatko puheet meidän hyvin toimivasta arjestamme ja rehellisestä rakkaudesta pelkkää potaskaa, etten olisi taas joutunut olemaan yksin, kun olin jo jonkin aikaa asunut T:n ja Koiran kanssa pienessä ydinperheessämme? En todella tiedä. Tässä on se ongelma. Arkemme todella toimii, mutta annanko oikeasti anteeksi? Asiat vain etenivät omaa tietään, ja tunsin mielestäni aitoa halua mennä naimisiin ja sitoutua.

Nyt olen naimisissa, ja yhtäkkiä ahdistaa ihan kauheasti. Tunnen olevani satimessa, ja niin loukkaantunut ja tuskainen, etten kykene olemaan T:n sylissä tai pussailtavana. Olen ajatellut, että ehkä R:stä tuntui tältä, eikä hän siksi halunnut läheisyyttä, vaikka jatkoikin mukavaa arkea. T oli pettänyt ja vedättänyt häntäkin. Silti hän on niin mukava, että on houkutus jäädä. Isänsä oli ilmeisesti samanlainen. Kaikki pitivät.

Johtuuko tämä ahdistus siitä, että kun olen nyt turvallisesti naimisissa T:n kanssa, uskallan kokea tuskani ja loukkaantumisen tunteeni, koska en pelkää hänen hylkäävän minua?

Vai siitä, että nyt on sitten omasta sitoutumiskammosta johtuva paniikki?

Vai sitten siitä, että koska olen nyt sitonut T:n itseeni, voin kostaa ja jättää hänet, koska murentunut itsetuntoni sitä vaatii? Satuttaa häntä, vuorostani? Niin kuin silloin kun jätetään, ja sitten tekee kaikkensa saadakseen toisen takaisin, vain sitten itse jättääkseen hänet?

Vai meninkö naimisiin siksi, että kaipasin jännitystä elämään, koska asiat alkoivat tasaantua, tai pakotietä gradun tekemisestä?

Tiedän ainoastaan, että minuun sattuu ja minusta tuntuu nöyryyttävältä, että T ei aluksi rakastanut minua eikä ollut minun suhteeni tosissaan. Oppi rakastamaan minua, vähitellen, ja siihen minun pitäisi tyytyä.

Needless to say, kun olin tämän oivaltanut, seuraavana päivänä töissä ei vituttanut mikään ikävä asia. Eivät ne vain ole niitä oikeasti tärkeitä asioita elämässä. Nyt pitäisi sitten vain jotenkin selvittää tämä oikeasti tärkeä asia.

naisista

2005-04-12T14:34:00.000-07:00

Muistan kun kerran vaahtosin M:lle joka puolella olevista naisten alusvaatekuvista. Miksi niitä on tienvarret pullollaan, kun miehistä ei ole? M myötäili minua kertomalla intialaisesta ystävättärestään, joka oli Suomessa asuessaan ihmetellyt samaa asiaa. Hän oli ihmetellyt sitä, kuinka länsimaiset naiset voivat vakavalla naamalla ihmetellä intialaisten naisten kärsimää sortoa ja syrjintää, kun länsimaissa on joka puolella tuollaisia halventavia kuvia naisista esillä; Intiassa siitä syntyisi mellakoita. Hän ei voinut kuvitella, että naisia kohdeltaisiin niin alistavasti hänen omassa kulttuurissaan. No, täällä sitä pidetään vapautena.

Ihmiset puhuvat paljon siitä, kuinka huonosti naisia kohdellaan esim. arabimaissa: naisia hakataan kotona, raiskataan, he eivät joissakin maissa saa kulkea ulkona ilman miestä, he eivät saa koulutusta eivätkä käydä töissä. Mitenkäs länsimaissa?

Täällä naiset saavat kulkea yksin missä vain, vaikka asuakin yksin, ja vaikka elää koko elämänsä yksin, jopa ilman lapsia. Naiset saavat kouluttautua, ja käydä töissä. Heitä hakataan ja raiskataan, mutta täällä heillä on useimmiten niissä asioissa takanaan lain turva, jos he itse kehtaavat sitä hakea. Jotkin asiat ovat paremmin, toiset samalla tavalla. En asuisi mielelläni muslimimaassa, missä en ehkä voisi käytännön syistä hakea avioeroa miehestä, joka pahoinpitelisi minua; en ehkä koskaan sen jälkeen näkisi lapsiani, tai en millään tulisi taloudellisesti toimeen, koska en voisi työskennellä.

Toisaalta, en myöskään asu mielelläni länsimaissa, missä naiset kilpailevat itsensä paljastelulla ja lehdet ja konttoreiden tai messujen seinät tapetoidaan tissikuvilla. Luulen, että juuri noista syistä minuakin on puristeltu takapuolesta junassa ja minua päivittäin tuijotetaan silmien sijasta rintoihin työskennellessäni palveluammatissa. Miesraukat ovat niin tottuneita naisten esineellistämiseen, että luulevat kaiken tuon olevan OK - tai mitä todennäköisemmin, ovat esineellistäneet naisen ruumiinosiksi niin etteivät enää ajattele yhtään mitään tuollaista tehdessään. Se vain käy. Ja se käy siksi, että naiset siihen suostuvat. He mielellään poseeraavat lehdissä esittelemässä silikonilisäkkeitään, tai antavat "vakavia" urahaastatteluja poseeraten paljastavissa vaatteissa. Se myy, se menee kaupaksi.

Pidän itsekin toisinaan mielelläni kireitä paitoja ja nautin siitä, jos näytän niissä hyvältä ja seksikkäältä. Tänään olen kuitenkin kysynyt itseltäni miksi - teenkö niin kerätäkseni miesten katseita, vai naisten? Useammin kuin ensimmäistä, olen massakulttuurin uhri: näen päivittäin hyvännäköisiä naisia lehdissä ja oikeassa elämässä, ja tunnen itseni huonon itsetuntoni takia nukkavieruksi heidän rinnallaan. Olen kateellinen. En kuitenkaan rakenna itsetuntoani ulkonäköni varaan, koska jos niin tekisin, pitäisin siitä varmasti parempaa huolta jatkuvasti, enkä vain puuskittain.

Niin paljon kuin olen itsekin arvostellut muslimimaiden totalitääristä valtaa, olen nyt siellä käytyäni joutunut hieman tarkistamaan katsantokantaani. Heidän lakinsa kieltää ankarasti alkoholin ja huumeet: kadut ovat myöhäänkin rauhallisia. Heidän lakinsa kieltää naisilta (ja miehiltä) paljastavan pukeutumisen: paikalliset naiset saavat huiveissaan kulkea vapaasti, kukaan ei ahdistele heitä huudoilla, vihjailevilla katseilla ja vihellyksillä. Eivät he silti epäseksikkäitä ole: paidan linja ja hame saattavat olla hyvinkin kapeita, ja lanteet keinuvat viekoittelevasti kävellessä.

sofian maailma seikkailee naimisissa

2005-04-11T13:28:00.000-07:00

Afrikka rulettaa. Maailma on siellä ihan erilainen. Ensin pelotti ja jännitti, sitten olin täyden ekstaasin vallassa; se kaaos ja tietynlainen alkukantaisuus vetoaa minuun kuin puuro hulluun.

Kun ei ole liikaa tai edes oikein tarpeeksi rahaa, asioista jää jäljelle vain aitous. Ei ulkonäön korostunutta merkitystä ja pinnallisuutta niin kuin lännessä. En tällä tarkoita sitä, että haluaisin olla köyhempi, minua vain ahdistaa todella paljon läntisten ihmisten pakkomielle ulkonäköä kohtaan. Miksi se on niin tärkeää? Nautin itsekin siitä, jos näytän hyvältä, mutta useimmin hiusten föönaamiseen tarvittavan ajan vie kirjan lukeminen, ja niin sitä aina lähdetään tukka märkänä liikkeelle. Ulkonäkö ei saisi olla se tärkein asia.

Tietenkin jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa. Suomalaista arkaa ja kohteliasta ihmistä rupeaa helposti myös ahdistamaan jatkuva päällekäyvä sosiaalisuus ja erityisesti huijaus, vaikka se onkin ymmärrettävää köyhässä maassa. Silti ihmiset olivat myös aidosti ystävällisiä ja avuliaita, enkä joutunut kuin pari kertaa antamaan tietä fillarin selästä; yleensä toinen väisti ensin. Ovia pidettiin auki, käteltiin ja esiteltiin, kaikkea sellaista pientä mistä Suomessa saa nykyään vain haaveilla. Ihmiset ajoivat ilman turvavöitä ja näennäisen kaoottisesti, mutta yhtään kolaria ei näkynyt. Koska mihinkään ei ole kauhea kiire, nopeudet ovat aika alhaisia, ja koska toista väistetään ja odotetaan, ei tarvitse kolistella peltiä. Jalankulkijoiden annettiin ihan rauhassa mennä alta pois ilman varpailleajamisen uhkaa.

Ajattelin, että kun saan pikku-Sofian, vien sen jo pienenä Afrikkaan, että se näkee kuinka erilaisia ihmisiä maailmassa on.

Avioliitto maistuu: häämatka oli onnellinen ja kiinnostava seikkailu parhaan ystävän seurassa; häät olivat lämpimät ja mukavat, ja välillämme oli, ja on, aitoa rakkautta.

sofia diktaattoriksi!

2005-03-23T12:08:00.000-08:00

Valitkaa Sofia johtamaan maailmaa! Tällä saisitte sen, ettei olisi sotia, eikä kansakuntien varpaille astuttaisi esim. toisten kansakuntien sanelemalla kohtuuttomalla pakolaispolitiikalla. Sen lisäksi töissä olisi niin asiallinen ilmapiiri, että kiirettä ei kostettaisi kollegoille, eivätkä pomot vaatisi jatkuvaa "joustoa" työntekijöiltään, eli siis teettäisi tulosta tappotunneilla ja älyttömillä budjeteilla ja toisaalta kieltäisi työntekijöiltä oikeutta esim. vapaa-aikaan ja harrastuksiin.

Koska ihminen on kuitenkin tunneperäinen yksilö, ei olisi laitonta rähistä kotona siksi että on niin stressaantunut, koska sitä on melkein mahdoton välttää, ja koti on useimmille ainoa tarpeeksi turvallinen ympäristö missä höyryjä uskaltaa päästää ulos, eikä elämä ole myöskään ikinä täydellistä. Mutta anteeksi olisi pyydettävä ja hyvitettävä kiukuttelu.

Toisaalta: kukaan ei pyrkisi manupuloimaan toisia omien tarkoitusperiensä mukaan, eikä toisista saisi missään olosuhteissa yrittää hyötyä rahallisesti. Tämä siis henkilökohtaisissa suhteissa - kauppiaalla ei tietenkään ole muuta vaihtoehtoa. Luomassani ideaalivaltiossa ei myöskään olisi perintöveroa koska se on kertakaikkiaan kohtuutonta, omaisuudestahan on jo kertaalleen verot maksettu, ja tuntipalkkalaisilla olisi kiinteät työtunnit eikä mitään pakkoa joustaa niistä sen enempää kuin kuukausipalkkalaisillakaan (kyllä, tämä on kantava teema). Pätkätyöt olisi lailla kielletty ja naiset saisivat aina yhtä paljon palkkaa kaikista töistä kuin miehetkin. Hääkuvaus maksaisi yhtä paljon kuin ylioppilas-, koska työmäärä on täsmälleen sama eikä kusettaminen vain ole kovin kivaa.

Puolialastomia naisten kuvia ei olisi roikkumassa ulkona teiden varsilla eikä tavallisissa kaupoissa myytäisi pornolehtiä, missä naiset levittelevät antimiaan lastenkin nähtävillä - kyllä, lapset katsovat joskus ylöskinpäin ja sitä paitsi, naisten on vastenmielistä elää sellaisessa ympäristössä missä naisen alastomuus on yhtä normaalia kuin Valtsun lihamainokset. Liha kuin liha, eiks jeh? On siis tosi kivaa kun rasvaiset yökötysmiehet tuijottavat rintoja keskustellessa. Pitäisiköhän ihan piruuttaan ruveta tuijottamaan miesten munia? Olisivatkohan innoissaan?

Telkkarissa saisi näyttää naisten sukupuolielimiä, joiksi rinnatkin todella tällä sukupuolella lasketaan, yhtä paljon kuin miestenkin. Eli siis öö -- ei yhtään?..! Kaiken kaikkiaan, kumpaakaan sukupuolta ei nöyryytettäisi julkisella esineellistämisellä vaan kaikenlaatuinen kuolaus tapahtuisi yksityisesti kotona eikä mitään typeriä Miss Suomi/Maailma/Hot Rod- kisoja oikeasti olisi olemassakaan, koska ne ovat yksinkertaisesti järkyttävän barbaarisia eikä nyt kuitenkaan eletä saksalaisella/anglosaksisella keskiajalla.

Ihmiset eivät koskaan keskeyttäisi toisiaan puhuttaessa.

Maailma olisi parempi paikka.

Hääjärjestelyt vievät järjen. En ole koskaan ennen elämässäni ollut näin kiireinen, en edes pääsykokeisiin lukiessa. En vittu ikinä. Sen lisäksi olen ollut viikon kipeä koska ei ole elämää koska on liikaa töitä koska uusi pomo hankkiutuu vanhoista työntekijöistä eroon hankkimatta uusia tilalle. Saa vittu vielä jonkun lihavan bonuksen säästötoimenpiteistään, perkele. Toisin sanoen hääjärjestelyt eivät veisi järkeä, koska ne ovat oikeastaan ihan kivoja, ellei olisi täysi burn out ja henkinen kuolema yököttävästä työpaikasta.

Mekko viittä vaille valmis, ja sitä on ollut hauska tehdä. On ollut kiva bondata vanhan kaverin kanssa. Ikävä kyllä hän on pahassa stressissä mekosta. Pappi on nähty ja osa ruoista tehty.

Pääsiäinen, here I come. Hihat ylös ja hommiin. Kauppa on kiinni, hahhahhaa. Saa ihan oikeasti tehdä jotain omien häidensä eteen. Wow. Ihan kuin olisi melkein oikeus omaan elämään.

buddha

2005-03-14T11:04:00.000-08:00

Alan saavuttaa tietynlaisen valaistumisen tilan. Ongelmia ja murheita on ollut niin paljon, sekä minulla että läheisilläni, että en enää pysty suhtautumaan niihin murheella. Enemmän olen vihdoin tajunnut, että ne ovat välttämättömiä ja suureksi osaksi ihmisen omasta hyvyydestä riippumattomia, joten on viisainta vain hyväksyä ne ja kohauttaa olkapäitään. Ei ole mitään uutta, että välillä menee huonosti. Elämänsä pilaa vain sillä, miten huonosti siihen suhtautuu.

En siis jaksa olla erityisen raivoissani siitä, että juuri nyt on niin hirveästi töitä eikä häiden järjestämiseen ehdi keskittyä yhtään. Pomon ja pomon pomon syytähän se on ihan aktiivisesti eikä mitään huonoa tuuria tällä kertaa, he kun nimittäin tarkoituksella ajavat ihmiset ulos töistä. Uusia, tuoreita muokattavia tietenkin värvätään, muttei yhtä nopeasti kuin entisiä potkitaan pois, joten seurauksena kaikilla osa-aikaisilla on järjetön määrä työtä käsissään. Ihmiset ovat kovasti tuohtuneita, mutta minä en jaksa: mitä uutta sekään on, ettei johto ajattele rivityöntekijöiden etua? Ei mitään. Sellaista on aina ollut ja tulee varmasti olemaan jatkossakin.

Ongelma on vain se, että väsyttää ihan helvetisti. Ei vain enää jaksa tuollaista työtaakkaa, kohta varmasti tulen silkasta uupumuksesta kipeäksi. Joka kerran kun puhelin soi tai joku typerä valopää kyselee kirjaa mistä ei tiedä nimeä eikä tekijää, tekee vain mieli sanoa vittu mene muualle siitä häiritsemästä tai suoraan vain ruveta karjumaan tai hakkaamaan ko. idioottia. Herranjumala, miten on mahdollista että ihmiset kiertävät kauppoja kysymässä tavaroita mistä he eivät tiedä mitään?

No niin, ehkä tuo narina taas helpotti valaistunutta jatkamaan häiden suunnittelua.

uubunud

2005-03-11T02:19:00.000-08:00

Elämä on riistetty käsistä. Viime aikoina on ollut niin paljon töitä, että vapaa-aikaa ei jää yhtään, ja se mikä jää, menee häämekon sovitteluun. Ei mitään toivoa pitää yhteyttä keneenkään sellaiseen, joka ei olennaisesti liity häämekon tekoon, tehdä gradua, käydä leffassa, ei niin mitään. Ahdistaa. Jos työnantaja ei häätäisi kaikkia vanhoja työntekijöitä pois, ei olisi nyt työvoimapulaa meidän putiikissa, eikä minun tarvitsisi olla näin helvetisti töissä juuri kun siihen on vähiten aikaa ikinä.

Taidan silti välttää flunssan. Vaikka tietenkin, nyt kun tuon sanoin ääneen, ei kestä kuin pari päivää niin makaan sängyn pohjalla. Ehkä päättäväisyys kuitenkin palkitaan ja pysyn terveenä? Please?

Katsoin tuossa parisen viikkoa sitten dokumentin ainaisessa kiihotustilassa olevista naisista. Samoihin aikoihin vaihtelin taas masennuslääkkeitä sellaisiin, joiden ei pitäisi vaikuttaa seksinhalua typistävästi. Eikä vaikuta. Olen taas tilassa, mitä ennen pidin tavallisena ja laskin sen vain hyvän libidon piikkiin, mutta jonka nyt siis tiedän (?) olevan jonkinlainen häiriötila. KOKO AJAN TEKEE MIELI. Kihelmöi, kuumottaa, sykkii, jopa kramppaa - tekee mieli. Noiden muutaman kuukauden jälkeen, joiden aikana ei tehnyt ollenkaan mieli, tämä tuntuu oudon ahdistavalta. Häiritsevältä. Kuitenkin tässä on mahdollisuus harrastaa seksiä, mikä on kuitenkin suotavaa. Jos siis vain ehtisi ja jaksaisi työnteolta.

Doku kuitenkin herätti ajatuksia: onko tuo "häiriötila" syy siihen, että minusta on tullut seksiriippuvainen? Dokussa haastateltiin kolmea naista, joista ainakin kaksi vaikuttivat ennen tai toisaalta myös jälkeen häiriötilansa puhkeamista seksuaalisesti aktiivisilta. Kolmannesta ei saanut sellaista tietoa, mutta näinhän voisi siis olettaa. Muna vai kana, siis: tekeekö kemiallinen inbalanssi ihmisestä seksihullun, vaiko ehkä toisin päin? Seksiriippuvaiset kautta maailman selittävät käyttäneensä seksiä pakokeinona ongelmista. Yleensä siis hyvin syvällä olevista ja kipeistä ongelmista, kuten huono itsetunto, riittämättömyyden tunne, rakkaudettomuus. Jospa tuollainen ainainen kiima onkin vain luonnon keino tarjota harhautusta masennukseen? Olisi ollut mielenkiintoista tietää, oliko em. naisilla koskaan esiintynyt syvää huonoa itsetuntoa tai masennusta, kuten myös että kuinka paljon on olemassa miehiä, jotka kärsivät samasta vaivasta? Jatkuva halu ja sen tyydyttämisen pyrkimys -> seksiriippuvaisuus?

Häävalmistelut etenevät samalla kun päivät vähenevät. Yksi parhaimpia asioita tässä on se, kuinka paljon saa olla tekemisissä rakkaidensa kanssa ihan eri tavalla kuin ennen: on ihana katsoa, kuinka hyvin T:n yksinäinen äiti tulee toimeen R:n kanssa mekon suunnittelun yhteydessä, ja kuinka polttareissa ystävät viihtyivät keskenään. Tuntuu hyvältä yhdistää rakkaita. Niin kuin olisi lämmin huopa ympärillä.

vali vali

2005-03-07T10:39:00.000-08:00

On ollut jonkin aikaa työmotivaatio vähän alhaalla. Aikaa on mennyt aika lailla netissä surffaillessa ja paskaa jauhaessa. Samaan aikaan on ahdistanut työpisteen sotku ja hommien hoitamattomuus. Tuossa viime viikolla sitten päätin, että turha on olla turhautunut ja valittaa, jos ei asialle mitään tee. Sellainen aikuisen ihmisen päätös.

Siivosin työpisteen, siivosin varaston, siivosin kaikki hyllyt. Heitin pois monisteita vuodelta -99 ja sain varastoon mukavasti lisää tilaa, niin että kaupan puolen hyllyiltä voi ylimääräiset pinot hilata sinne. Vähän on siistimmän näköinen putiikki, tavarat löytyvät enkä ole moneen päivään mihinkään kompastunut. Ei ole kukaan muukaan. Itse olin tyytyväinen kun oli jotain tekemistä, päivät kuluivat nopeasti ja työmotivaatio kasvoi. En käskenyt kenenkään auttaa enkä kiittää.

Seuraus? Kollegat katsovat kieroon ja vittuilevat. Vissiin pitävät pyrkyrinä joka yrittää vain mielistellä pomoja. Tosin muistan heidänkin valittaneen sotkusta ja kaaoksesta, mutta ei se mitään. Nyt ei siis siisteys käy.

Huomasin tuossa viime kesän aikoihin kärsiväni seksiriippuvuudesta. Elämä oli risana ja paha mieli. Tahdoin apua. En halunnut enää kärsiä ja elää hämmennyksensekaisessa itsetuhoisuudessa. Otin selvää, onko vertaisryhmää ongelmalle olemassa. Olihan sellainen, mutta se oli vain miehille. Kyselin naisten ryhmän perään, ja kohta minulle sanottiin, että muitakin kiinnostuneita on, kunhan joku viitsisi ottaa niskoilleen ryhmän perustamisen. No hitto, minähän tein sen. Apua luvassa, jippii. Pieni hinta. Kuka nyt tuollaiseen ei suostuisi.

Ryhmä on perustettu. Se kokoontui tänään toisen kerran, muttei sinne taaskaan (ei siis viime viikollakaan) tullut yhtään niistä toisista naisista, jotka ryhmän perään olivat mankuneet. Siellä sitä istuttiin yksin ja ihmeteltiin, miksei apu kelpaakaan sitä pyytäneille.

Ihmiset eivät halua apua, he haluavat vain valittaa.

Minä en jaksa kuunnella kenenkään sellaisen ihmisen valituksia, joka ei oikeasti halua apua. Vituttaa.

Hääuutisia: mekko puolivälissä, sormukset tilattu ja maksettu. Enää ei ole kauan. Tuntuu aina vain kivemmalta ajatukselta, by the way.

parannusta

2005-02-28T11:47:00.000-08:00

Tänään on viisi viikkoa häihin. Nyt osaan niistä jo iloita, koska T:n siskon häät ovat ohi. Ex-vaimo siellä käyttäytyi kuin todellinen Cosmopolitan-girl, Bitch, pissis. Se ei ollut yllättävää. Valitettavaa on, että tahattomasti ja tietämättäni aiheutin hänelle mielipahaa, mistä ko. purkaus johtui. Mietittyäni ja kaduttuani pitkään paskamaisuuttani tajusin kuitenkin lopulta, että itse en olisi silti kehdannut mennä vittuilemaan tuntemattomalle tyypille. Vaikka siis olen täysi paska ja luihu, saan silti ajatella samoin myös T:n ex-vaimosta. Bitch, perkele. Piss off.

Testo-attraktio: nolla. T:n kanssa asiat: hyvin. Tunnen rakkautta enemmän kuin pelkoa, mikä miellyttävää vaihtelua. Suorastaan odotan häitä. Vielä parempi, odotan sitä, että saan olla T:n vaimo.

Tänään oli ensimmäinen seksiaddiktioryhmän kokous. Sinne ei tullut lisäkseni ketään naista, vaikka (peräti) kaksi oli ilmaissut mielenkiintonsa. Istuin koko kaksi tuntia yhden miestenryhmäläisen kanssa, joka kertoi surkeasta, rakkaudettomasta lapsuudestaan ja nykyhetkisestä parantumisestaan. Itketti. Samaistuin todella paljon. Rakkaudeton elämä on pahinta, mitä ihmiselle voi tehdä. Mielestä tulee todella sairas.

Minä en muuta halua kuin parantua, mutta olen ylpeä. Se on nielaistava. Ei ole pahuutta se, että olen sekaisin. Sisältä olen kaunis, herkkä ihminen. Sattuu paljastaa ja tuoda se esiin, mutta sattukoon, en enää vittu jaksa olla näin vihainen. Siitä on ollut ongelmia ihan tarpeeksi. Helppo, tasainen elämä, here I come.

yksin kotona

2005-02-19T14:35:00.000-08:00

Kovin koomisia elementtejä tässä ei ole, T vain on poissa polttareissaan. Tytöt olivat täällä suunnittelemassa häitä ja viettämässä general tyttöjeniltaa. Sellaisia saisi olla useamminkin.

Taidan ottaa häiden jälkeiseksi tavaksi kerääntyä aina välillä yhteen kolmen parhaan ystäväni kanssa, rakkaat kaasoni. Olen ihan liikuttuneessa tilassa ja suorastaan itkettää. Mitä ihminen tekisi ilman ystäviä? Ilman todella hyviä ystäviä? Vaikka maailma loppuisi huomenna, tietäisin olleeni sikäli onnellinen, että olen saanut kokea todellista ystävyyttä, kauan ja paljon. Tytöt vielä näyttävät sietävän hyvin toisiaan, tätä ennen he eivät olekaan tavanneet. Jos hääprojektillani olen saanut aikaan niinkin tärkeän asian kuin kolmen parhaan ystäväni yhteensaattamisen, se ei voi olla huono juttu. Siis häät.

Häitä noin konkreettisesti suunnitellessa tajusin yhtäkkiä sen, mikä on tähän asti ollut vain suunnitelma ja puhetta: minä menen naimisiin. Me menemme naimisiin (hehe, meinasi tulla suhteellisen hauska kirjoitusvirhe = 'me menemme naisiin'; se olisikin ollut hauska häälahja kahdelle seksiriippuvaiselle). Ja kyllä, minä haluan mennä T:n kanssa naimisiin. Minulla on häntä ikävä nytkin, kun koti on tyhjä. Panikointi on todella tavallista, olen saanut tänään kuulla uudelleen. Vakava sitoutuminen pelottaa isolla p:llä.

Sisäinen ääneni kertoo minulle miksi flirttailen Teston kanssa kuin viimeistä päivää: olen kauhuissani tästä keski-ikääntymisestäni, haluan vakuuttaa eritoten itselleni olevani vielä nuori ja vapaa. Minä olen: yli kolmekymmentä, elän lähiössä miehen ja koiran kanssa, gradu on tekeillä eli valmistuminen uhkaa, menossa naimisiin. Tosielämä uhkaa ihan viimeisen päälle. Testo on: melkein kymmenen vuotta nuorempi, elää keskikaupungilla kaverisolussa, sinkku, bailaa ja opinnot ovat suloisesti kesken. Tuota kaikkea minäkin oikeastaan haluaisin vielä olla, mutta kun oikeasti en. En piittaa juhlimisesta, paistan mieluummin kotona lettuja T:n kanssa ja luen hyvää kirjaa. Rakastan kotielämää. Teston kanssa viihtyisin varmasti viikon oikeasti. Miksi tätä on niin vaikea hyväksyä?

Päätän tässä ja nyt, että naimisiinmeno ja lähiöelämä ei tarkoita sitä, että ihminen on tylsä ja keski-ikäinen.

Minä en ole tylsä ja keski-ikäinen. Minä olen kaikkea muuta kuin tylsä, valitettavasti. Haluaisin oikeastaan olla vähän tylsempi, elämä olisi helpompaa kuin tämä jatkuva kaaos. Elämä on kuitenkin tässä iässä vielä edessäpäin ja siitä voi itse tehdä itselleen seikkailua. Siihen ei tarvita jatkuvia bileitä. Elän mieluummin koiran kanssa kuin opiskelijaelämää. Ja, ennen kaikkea, rakastan T:tä, vaikka se onkin menettämisen ja haavoittumisen pelossa välillä todella vaikeaa.

Rakastelimme eilen. Tämä oli yksi niitä harvinaisia kertoja, milloin olen onnistunut kokemaan todellisen yhteyden. Kun normaalisti olen niin pingottunut, että kynttilänvalokin käy silmiin, nyt se tuntui luomien läpi suloisen kultaiselta paisteelta. Hassua että läheisyys on niin vaikeaa. Olen sen suhteen täysi neitsyt. Onneksi T auttaa, pitää kädestä kiinni, tukee. Ymmärtää.

viskiä, taas

2005-02-17T11:56:00.000-08:00

Mietin eiliseen kirjoitukseeni lisättyä kommenttia koko päivän. En ole menossa T:n kanssa naimisiin siksi, että kuvittelisin sen maagisesti muuttavan huonon hyväksi; jossain vaiheessa vain tajusin, että yhtä hyvin voin "sinetöidä" suhteemme, koska:

1. rakastan T:tä hänen petollisuudestaan huolimatta
2. tässä pysymisestä on minun omalle kehitykselleni hyötyä, koska joudun kohtaamaan omat ongelmani; pakenemalla yksinäisyyteen tai toiseen suhteeseen voisin kätevästi unohtaa omat ongelmani sysäten kaiken vaikean meidän suhteessamme T:n syyksi, koska hän ei olisi enää paikalla puolustamassa itseään
3. en usko, että T enää (kaiken ilmi tultua) pettää minua; siinä suhteessa hän on hyvinkin todennäköisesti luotettavampi kuin joku uusi kokelas, joka jossain vaiheessa niin useiden ihmisten tapaan kyllästyisi arkeen ja lähtisi etsimään seikkailua.

Se, mihin arjessa sitten törmään, on tuska menneistä joka ei mene pois, enkä aina jaksaisi elää sen kanssa; silloin tuntuu itsekidutukselta olla pakenematta T:tä, joka siitä aina olemassaolollaan muistuttaa. Törmään myös siihen, että mietin, onko meissä tarpeeksi yhteistä suhteen jatkumiselle, vai olisiko parempi ryhtyä suhteeseen (esim.) Teston kanssa, jonka kanssa yhteistä on enemmän.

Tämä on tietenkin ongelma, jota en pysty kokeilematta ratkaisemaan, ja epäonnistumisen riski on kokeilussa niin suuri, etten halua sitä ottaa. Testolla ja minulla saattaa olla paljon samankaltaisuuksia pinnalta katsoen, mutta temperamentit voisivat syvemmällä tasolla kolahtaa pahastikin. Testo pitää sen lisäksi liiaksi juhlimisesta ja minä olen kotikissa. T on kotikissa, eikä hänellä ole kovin kuumaa temperamenttia, joten hänellä on sietokykyä minulle melko hyvin. Joskus on oikeasti parempi valita tunnettu paha kuin tuntematonta hyvää, koska hyvä voi äkkiä muuttua painajaiseksi.

Valituksistani saa ehkä kuvan, että T kohtelee minua huonosti, tai että en rakastaisi häntä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Minua vain sattuu se, että T suhteemme alussa petti minua. Minäkin kuitenkin petin häntä, vaikka en siitä puhu tässä, tämähän on minun valitukselleni suunnattu blogi. Kyllä oma petoksenikin minua kaivelee, mutta tietenkin minun on helpompi sen kanssa elää, ihminen kun tunnetusti ei pidä omia tekosiaan niin pahoina kuin muiden, koska omiinsa ymmärtää syyt. Tiedän kuitenkin, ettei T:kään mitään ilkeyttään ole tehnyt, vaan siksi että oli pahasti sekaisin itsensä kanssa. Nyt ei ole.

Joskus sitä vain haluaisi päästä helpommalla.

hätähuuto

2005-02-16T13:12:00.000-08:00

Jeesus mikä päivä. Liian vähän unta. Taas. Kauhea päivä, yksin osastolla. Taas. Puhelin soi, ihmiset kyselevät. Stressi on jo niin tiukassa, että hajoaminen on lähellä. Tulee melkein vastustamaton halu potkaista tai lyödä hankalia asiakkaita, tai edes sanoa vittuako minua häiritset asenteellasi. Ei, en halua tappaa kaikkia asiakkaita, vaan ainoastaan ne kusipäät, jotka marssivat suoraan tiskille edes katsomatta ympärilleen, tyyliin "kerää minulle nämä!". Itsekeskeiset ihmiset, joilla ei ole mitään käytöstapoja, tämä minun vammani. Ne minua jaksavat vituttaa. Minullakin oli vaikea lapsuus ja meneillään vaikea aikuisuus, mutta silti osaan kiittää, katsoa silmiin ja olehyvätä.

Paniikki häistä on täysin järkyttävä ja riistäytynyt käsistä tänään totaalisesti, kun ihmiset ovat tänään saaneet kutsumme. Nyt se tuntuu peruuttamattomalta ja ahdistavalta, en tiedä enää yhtään onko päätös ollut sulaa hulluutta panttivankisyndrooma-tyyliin vai sisäistä viisautta oikean kumppanin valinnasta. Vittu en ole ikinä ennen ollut näin sekaisin. Psykoosi ei ole varmasti kaukana; tarpeeksi monennes asiakas sai minut ratkeamaan jo toisen kerran kahden kuukauden sisällä: "mulla olis tässä tallainen lista!" (lue "go kerää, alempi palveluhenkilö") johon minä vastasin "ihanaa" melko innottomasti ja inhottavan halveksivasti. Seuraavaksi varmaan poistuu lisää esteitä ja 'melkein' häviää potkaisun edestä.

Baletissa pääni oli jo täydessä koomassa, keskittymään en pystynyt millään. Bussissa tietenkin täysi ryysis. Lihava mies töytäisi minua survoessaan itsensä ovista ulos ja pieraisi kohdallani. Ihanaa. Jäin seisomaan paskanhajuun. Mietin mikä vittu nykyihmisiä vaivaa kun bussi on täynnä puoli seitsemän aikaan. Eivätkö he tiedä että virallinen ruuhka-aika on neljästä kuuteen?!

Kotiin tultuani tapasin T:n katsomassa Fawlty Towers'ia, mikä normaalisti on minusta todella hauska. Nyt olen niin masentunut ja stressaantunut, että vain ahdistuin Mr. Fawlty'n ongelmia katsoessani. Ei ole hauskaa katsoa edes komediaa, missä kaikki menee koko ajan pieleen, kun oma elämä tuntuu juuri siltä.

Suihkusta tullessani sanoin T:lle olevani niin ongelmainen ja stressaantunut, että en usko koskaan voivani tehdä lapsia. En selviä edes arkielämästä miehen ja koiran kanssa. Repesin itkemään. Itku jatkui pitkään. En jaksa olla näin pahasti vioittunut. Joudun kamppailemaan masennukseni kanssa koko loppu elämäni. Ei tunnu reilulta, että kaksi tunnevammaista ihmistä ovat tehneet lapsen ja minä saan kärsiä siitä geeneissäni. Tuska elämästä sisälläni on todella suuri.

Viimeisten tutkimusteni valossa olen läheis- ja yleisriippuvainen (tupakka-, seksi-, ruoka-, liikunta-, siivous-, you name it), maanis-depressiivinen (namia!), foobikko (hämähäkit) ja täysin neuroottinen (yliherkkä heräävyys unesta koska ylipingottunut), ja kenties kohta psykoosissa. Oli sairaus mikä tahansa, mikään muu ei tunnu auttavan kuin jatkuva itsensä kontrolloiminen ja tunnollinen säännöllisyys: ylös aikaisin, nukkumaan aikaisin, ei päiväunia, ei kahviateetäalkoholia iltaisin, ei liikaa alkoholia koskaan, opiskelua joka päivä, säännöllistä urheilua, rakentavaa rentoutumista ja tietenkin täysiterveellistä ruokaa. Terapiaa vuosiksi ja jatkuvaa itsetutkiskelua, sekä mielialalääkitystä. Ehkä näillä eväillä selviän itseäni tappamatta kenties elämäni loppuun asti. Hauskaa elämäni ei ole varmasti koskaan.

T käski nukkumaan ja lopettamaan tämän rypemisen, väitti että kehitän tekosyytä romuttaakseni taas hyvät, pitkät yöunet. Otin vähän viskiä ja jäin kirjoittamaan kun hän lähti Koiran kanssa ulos. Takaisin tullessaan hän katsoi minua halveksivasti, koska olin edelleen pystyssä ja vieläpä edessäni oli viinaa. Olisin halunnut sanoa, että tämä auttaa ahdistukseen, mutta en ahdistukseltani kyennyt.

Tuntuuko kenestäkään, että tämä on normaalia paniikkia suuren päätöksen edessä?

ahdistaa

2005-02-12T13:03:00.000-08:00

Ei, en ole lukenut liikaa Benropea. Kyseessä ei ole mikään yleinen elämänahdistus, vaan tietoisuus siitä, että olen 'vakavasti masentunut'. Luettuani alan kirjallisuutta olen tajunnut, että en ole ilmeisesti ollut epä-masentunut kuin hyvin lyhyitä aikoja elämässäni. Nyt on taas vaikeampi jakso, eivätkä lääkkeet enää tunnu vaikuttavan tarpeeksi. Kaikki klassiset merkit ovat läsnä: nukun huonosti, syön vielä huonommin ja ihan sama mitä, olen apaattinen ja passiivinen ja haaveilen kaiken jättämisestä ja alusta aloittamisesta.

Mieleni on nyt vihdoin epäileväinen tämän naimisiinmenon suhteen. Tulihan se sieltä. Tähän asti olen ollut siitä varma huonoinakin päivinä. Nyt mietin, eikö olisi sittenkin helpompaa elää ilman T:tä, koska hänen kanssaan olo muistuttaa koko ajan siitä, että hän on minua pettänyt, ja se taas jatkuvasti muistuttaa minua siitä, että tunnen oloni arvottomaksi.

Minä tunnen oloni arvottomaksi. On vaikea uskoa, että minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta. Itse en pidä itsestäni ollenkaan - onko pakko olla masentunut, vaikka yrittää olla olematta? Miksi olen saanut tällaisen elämän? Miksen saanut lapsena (tai vanhempana) rakkautta vanhemmiltani?

Elämäni on jatkuvasti ristiriitaista, ja toistan jälleen kerran suhdetta omiin vanhempiini parisuhteessani. Välini vanhempiini ovat nykyään ihan hyvät, joten heidän kanssaan on yleensä ihan mukavaa ja kodikasta olla tekemisissä. Samaan aikaan sisäinen lapseni elää menneisyydessä, jossa he eivät välittäneet minusta ollenkaan tarpeeksi ja elin täynnä tuskaa ja kaipausta. Suhteeni T:hen on samanlainen: T on nyt täysin eri mies kuin silloin, kun hän minua petti. Rakastan häntä, viihdyn hänen kanssaan ja elämämme on, no, taas, kodikasta. Samaan aikaan loukattu sisäinen lapseni muistaa, että T on pettänyt minua ja ollut kiero, epäluotettava ja itsekeskeinen paskapää, enkä siis parhaimpinakaan päivinä pysty täysin ilman pahaa mieltä nauttimaan T:n nykyään ihanasta seurasta.

On vaikeaa elää kahden eri minäni eläessä samaan aikaan eri aikakausissa. On vaikeaa, kun kaksi eri minääni taistelevat toisiaan vastaan: jää, jätä; luota, kosta.

Nyt tuntuu siltä, että olen tekemässä oikean emäluokan virheen sitoutuessani T:hen loppuelämäkseni; sillä sitoudun myös mahdollisesti tuskaan loppuelämäksi. Jos vain päästäisin irti, parantaisin haavani ehkä helpommin. Toisaalta, voisi se olla ongelmieni pakenemistakin - joudunhan tässä T:n ongelmista kärsiessäni kohtaamaan omani, mitä en varmasti jaksaisi tehdä, ellei siihen olisi näin elintärkeää ja pakottavaa syytä: muuten en yksinkertaisesti jaksaisi elää katkeruuteni kanssa. Omat asiat on pakko selvittää, että voin T:n kanssa jatkaa.

Toisaalta: enkö tosiaan ansaitse parempaa? Ja: onko parempaa? T ottaa vastuun käytöksestään, mikä on todella kunnioitettavaa ja harvinaista. T hyvittää ja parantaa itseään. T myös hyväksyy minut sellaisena kuin olen; kuinka moni muu mies todella hyväksyisi kaikki minun ongelmani? Niitä riittää. T:n täytyy, koska hän on osaltaan niitä syventänyt. Saan tukea niin paljon kuin tarvitsen.

Ymmärrän tietenkin, etten ole maailman ainoa morsian joka hermoilee, epäröi ja ahdistuu häiden lähetessä. Sen takia en tietenkään ota itseäni kuuleviin korviini, vaan menen naimisiin niin kuin oli aikomus. On vain niin kamalaa olla näin masentunut ja epävarma, en vain aina jaksaisi.

poikki

2005-02-09T05:49:00.000-08:00

Eilinen päivä meni totaalisesti siivotessa. Kaikki irtopaperit on mapitettu ja kirjahylly puoliksi aakkos- ja aihejärjestetty. Se tuntuu tärkeimmältä; nyt tuntuu enemmän siltä, että on kotona.

Viime aikoina on ollut kummallinen olo T:n suhteen, jotenkin vieras. Vaikea selittää - ei vihamielinen tai vieraantunut, vaan jotenkin liittyy siihen, että olemme menossa naimisiin. Tästä on tulossa totta. Me aiomme ihan oikeasti elää loppuelämämme yhdessä, toteutuupa se aie tai ei. Ei enää päivästä-päivään-elämää.

Olen omalta osaltani yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, että aie toteutuisi: olen riidellyt vähemmän, ollut huomattavasti rakentavampi kuin ennen, kohdellut T:tä paljon kohteliaammin ja kunnioittavammin. Kun välit paranevat, on entistä vastenmielisempää aloittaa riitely uudelleen, mikä on positiivista. Silti, jokin sisäinen paine sai minusta otteen viikonloppuna ja räjähdin oikein kunnolla. Kaikki minussa halusi raivostua, ja vasta sillä hetkellä tajusin, että olen ikävöinyt sitä. Se on ollut minulle niin tuttu tapa olla olemassa, että olen saanut siitä voimaa.

Yhden raivarin jälkeen palasin taas olemaan rakentava. Nyt kaikki on taas hyvin, ja kotikin siistimpi.

jos et käytä, mikset heitä?

2005-02-08T04:04:00.000-08:00

Käytän sairaslomaani hyväkseni ja siivoan, niin kuin ihmisillä on tapana tehdä. Aloitin massiivista urakkaa saada pieni kotimme toimivaksi, lue: ei jatkuvia pinoja ja läjiä tuoleilla, pöydillä ja sängyllä. Uskon vakaasti, että kun asioille saa oman paikkansa, ne on sitten helppo työntää juuri sinne, kun läjät kiusaavat. Tähän mennessä läjä on vain muuttanut jonnekin toisaalle, josta siellä ollut läjä on muuttanut taas toisaalle jne, ja loppujen lopuksi olemme tilanteessa missä tiedän, että minulla on puhtaita sukkia, koska niitä ei ole pyykkikorissa, mutta en silti löydä niitä mistään, vaan joudun käyttämään samoja villasukkia jo kolmatta päivää.

Homma on levinnyt käsistä täysin sen jälkeen kun muutimme joulukuun lopussa loputkin tavarani tänne. Kellarissa sitä tuiki tarpeellista tavaraa on edelleen laukkutolkulla purkamatta, tosin en ole mitään sieltä kaivannut. Miksi ihmisellä on niin paljon täysin tarpeetonta tavaraa? Kaiken huippu on se, että sille tarpeettomalle tavaralle täytyy olla ihan oma paikkansa, kellari.

On tietenkin eri asia, jos kellarissa säilyttää kesällä suksia ja luistimia ja talvella hellehattuja, mutta yleensä se on täynnä kamaa "mitä voi joskus tarvita". Puistatti veljeni muutossa katsoa sitä vuorta täysin järjettömän tuntuista tavaraa, joka oli nimenomaan menossa suoraan vanhasta kellarista uuteen. Edellisessä kämpässäni oli niin epäilyttävä kellari, ettei siellä viitsinyt pitää muuta kuin muuttolaatikoita, joten kaikki tavarani olivat kaapeissa, ja mikä ei sinne mahtunut, sai lähteä. Tämän periaatteen aion säilyttää vastakin. Täysi inventaario on siis edessä. Loput voi viedä vaikka Hesyyn ja sillä lailla saada itselleen hyvän mielen kodittomien eläinraukkojen tukemisesta. Ekologistakin se on - jonkun roska on toisen aarre!

Ennen kaappien siivousta aloitin kuitenkin mapittamisesta, mikä on kaikista yököttävintä hommaa. Olen siis huomattavan tomeralla tuulella; sairasloma on selvästi tehnyt tehtävänsä ja parantanut minut. Lattialla on melkoinen kasa pois heitettäviä monisteita luennoilta, joista en ole edes suorittanut lopputenttiä. Ehkä, kun nyt joudun käymään läpi myös muiden seminaaritöitä, joita olen säästänyt tunnollisesti vaikka en niitä takulla koskaan lue, tajuan, että nämä muut ihmiset, kanssaopiskelijani, vievät työpaikan minun nenäni edestä ellei se gradu rupea valmistumaan.

On kulunut ainakin kolme kuukautta siitä, kun viimeksi edes vilkaisin materiaalia. Mitä enemmän aikaa kuluu mitään tekemättä, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa, eikä sitten ainakaan ole helppo taas aloittaa. Olen kuitenkin tullut viime aikoina liian monta kertaa ajatelleeksi, josko keksin ryhtyä menemään naimisiin vain päästäkseni gradun teosta, kun häävalmistelut vievät kaiken ajan - jos en halua joutua myöntämään, että olen noin idioottimainen, jotain on pakko tehdä pronto. En ymmärrä mikä minua vaivaa etten uskalla tarttua projektiin, josta kuitenkin tiedän selviäväni. Ehkä kyse onkin tiedosta; tiedän, mutten tunne. Jokin osa minussa kuitenkin pelkää nolaavansa itsensä niin, että heitetään yliopistosta ulos pätemättömänä. Tämä on tietenkin syy miksi käyn terapiassa, ymmärrän sen kyllä. Työnteko sivussa ei tietenkään auta, mistä syystä päätinkin ruveta sinnikkäästi hakemaan apurahoja - tietääkö kukaan, mistä kannattaisi aloittaa?

M teki eilen jälleen kulttuuriteon ja raahasi minut oopperaan katsomaan La Clemenza di Titoa. Ooppera oli hyvä ja sitä katsoi mielellään. Koska minulla kuitenkin on Nykäsen Matin tapaan AD-HD, jossain vaiheessa toista näytöstä rupesivat ajatukset harhailemaan (tein kardinaalivirheen ja luin tauolla juonen kulun, ja kun tiesin loppuratkaisun tuolla tavalla etukäteen, keskittyminen heitti ojaan). Laulajat olivat hyviä, mutta en kuitenkaan ole erityisesti oopperamusiikin ystävä, joten mietin kuumeisesti, kuka on keksinyt noin julmalta kuulostavan tavan laulaa, ja miksi? Luonnonkansat ovat perinteisesti (käsittääkseni) laulaneet luonnollisella äänellään. Akustiset syyt perhaps? Kyllähän tuollainen kuuluu kieltämättä kauas. Se vain kuulostaa niin vihaiselta että heikompaa pelottaa. Toiseksi, kuinka lyhyitä oopperoista saisi, jos säkeitä ei koskaan toistettaisi, vaan kaikki sanottaisiin (=laulettaisiin) vain kerran tai kenties kahdesti, niin kuin keskustelussa? Hulvaton idea, ooppera pikakelauksella!

Tanssinharrastajille pieni vinkki: Titossa näkee, kuinka tanssija voi antaa kaikki voimansa liikkumatta ollenkaan. Absolute hienoa.

Jatkan siivoamista.

kaikki romantikot...

2005-02-04T03:54:00.000-08:00

...kaikki te, jotka tunnette vetoa älyyn ja kiihkoa romantiikkaan, katsokaa hieno elokuva 'Posteljooni (Il Postino)'.

Jotkut asiat saavat turmeltuneen mielenkin pyyhkäistyä puhtaaksi, kosketuksen viattomuuteen palaamaan.

helmi juttu

2005-02-01T08:29:00.000-08:00

Olen niin stressaantunut, etten pysty keskittymään edes sarjakuviin. Stressi alkaa hitaasti helpottaa vasta nyt kun olen nukkunut puoli päivää ja käynyt Koiran kanssa ulkona kaksi kertaa. Kävely lempeästi laskeutuvassa lumessa harmonisoi mieltä tavalla, mihin mikään muu ei pysty. En tajua, miksi ihminen on alun perin lähtenyt luonnosta muuttaakseen kaupunkiin stressaantumaan. Ihmettelin, kun city-serkkuni yhtäkkiä muutama vuosi sitten muutti keskelle ei-mitään, mutta nyt alan hyvin ymmärtää miksi. Olen melkein valmis samaan. Kun käymme mökillä, haaveilen joka kerta että elämä olisikin vain sitä: ruoan laittoa, saunan lämmittämistä, lukemista, ulkoilua, halon hakkaamista. Etätöitähän voisi sieltäkin tehdä, ja varmasti pysyisi paremmin ajatus kasassa.

Elämässä tapahtuu juuri tällä hetkellä aivan liikaa: töitä on paljon, vapaa-aika menee hääsuunnitteluun, ja juuri nyt alkoi terapia ja seksiriippuvuusryhmä on perusteilla. Ensimmäinen varsinainen terapiaistunto meni hyvin, mutta sen jälkeen olinkin sitten aivan shokissa ja myllerryksissä monta päivää. Masennus ja itseinho oli aivan mieletön. Oli siitä silti se hyöty, että terapeutti ei tuntunut pitävän minua psykopaattina: sanoi, ettei narsistinen luonnehäiriö sitä tarkoita, ja lukemani perusteella se näyttääkin sopivan suureen osaan suomalaisia. Sille tunnusomaista on, ettei tiedä mikä/kuka on, eikä tunne itseään arvokkaaksi lähinnä rakkaudettomasta lapsuudesta johtuen. Oireilu on jatkuvaa edellisten puutteiden kompensoitia elämässä, aaltoliikettä ylipursuavan itsevarmuuden ja pohjattoman epävarmuuden välillä.

Näin tässä vähän aikaa sitten unta, että sain helmikorvakorut. Unessa ensin ajattelin että voi ei, järkyttävät, mutta sitten vähitellen mieleni muuttui ja lopuksi olin aivan otettu niistä. Olen ikäni inhonnut helmiä; ne ovat minun mielestäni olleet ylikonservatiiviset ja tylsät. Aamulla halusin aivan hirveästi helmikorvakorut, mutta valitettavasti korvalehteni ovat niin herkät, ettei niissä voi pitää korviksia. Luovuin siis ajatuksesta, mutta helmiä olen silti himoinnut sitä lähtien. Nyt ne ovat mielestäni huipputyylikkäät, koska unessakin niin ajattelin. En voi sille mitään, vaikka yritän pakottaa itseni unta edeltävään elämään ja muistoon siitä, että helmet ovat mauttomat. On vain luojan onni ja onnekas sattuma, että ne juuri nyt ovat muotia.

Samoin on käynyt minulle kerran aikaisemminkin: näin unta että sain auton, mutta valitettavasti sain mustan Saab 99:n, mikä on ihan järkyttävä pappa-auto (siis oikeasti). No, samoin kuin nyt helmienkin kanssa, sain unessa myytyä itselleni mielipiteen Saabin tyylikkyydestä, ja yllätys yllätys, olen siitä lähtien (tahtomattani) ollut hulluna Saabeihin, jopa siinä määrin, että mustan sijaan mikä tahansa väri alkoi hiljalleen kelpaamaan. Järkyttävää.

Koen jotenkin pettäneeni itseni kummassakin tapauksessa, koska olen muuttanut mieltäni täysin jonkin sellaisen asian suhteen, mistä minulla on aikaisemmin ollut melko ehdoton mielipide. Kuperkeikkaa olen heittänyt muidenkin asioiden suhteen: ennen inhosin (ja puolittain salaa ihannoin) ihmisiä, jotka pitivät kirkkaan punaisia tai turkooseja vaatteita. Minulle ne tuntuivat liian vahvoilta ja täysin vierailta. Sitten, pari vuotta sitten täysin yllättäen tuli yhtäkkiä kauhea himo punaiseen, ja vaikka yritin sitä estellä koska se oli väri mitä minä inhosin, mitä minun minun luonteellani siis kuului inhota, en voinut sille mitään. Punaisen nälkä oli niin hillitön, että kohta kaikki oli punaista vaatteista sisustukseen.

Nyt on turkoosin vuoro. Turkoosia en ole inhonnut, lähinnä olen ollut kateellinen sen käyttäjille. Sen sijaan tunnen itseni petturiksi kun yhtäkkiä tunnen himoa sisustaa valkoisella. Valkoisella, mitä olen aina arvostellut kylmäksi ja persoonattomaksi ja tyypillisen suomalaiseksi tylsäksi sisustusväriksi. Silti en voi sille mitään, samoin kun en mahda mitään sille, että:

- suklaan sijasta himoitsen vaniljajäätelöä (siis tylsistä tylsintä)
- haluan popin sijasta kuunnella klassista musiikkia (tekosivistyksellistä)
- katsoa vanhoja klassikkoelokuvia uusien sijaan (nostalgialla kukkoilua, vaikka kaikki tietenkin mieluummin katsovat uusia komedioita)
- ostin juuri orkidean (tekokaunis kukka ihmisille, joilla ei ole elämää, kuuluu samaan sarjaan kuin lintubongarit, mikä myös nykyään kiinnostaa, inhottaa tunnustaakin)
- pidän nykyään mökkeilystä vaikka se on vastenmielistä perisuomalaisjunttien puuhaa
- ja vielä sokerina pohjalla, haluaisin mennä aikaisin nukkumaan vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että se on tylsää ja kaikki kiinnostavat, luovat ihmiset kukkuvat hereillä puoli yötä ja nukkuvat myöhään (valitettavasti se on luontainen unirytmini, ja toistaiseksi haave aikaisin nukkumaan menosta on jäänyt vain haaveen tasolle).

Lisäksi juon mielelläni nykyään kahvia ja syön valkohomejuustoa, mutta se on ihan ok, koska ne ovat aina tuntuneet mielestäni sivistyneiltä ja herkullisilta nautintoaineilta, en vain ole aikaisemmin harmikseni pitänyt niiden mausta.

Tästä siis huomaa, että sen lisäksi että on selvää, että ihminen muuttuu, on selvääkin selvempää myös se, ettei ihminen pidä muutoksestaan vaan haluaisi kynsin hampain pitää kiinni entisestä, turvallisesta persoonastaan.

Häämekkokangas on ostettu ja se on hieno. Sukunimiasia mietityttää ja stressaa.

Menen katsomaan elokuvaa. Helppoa komediaa.

psykopaatti? moi?

2005-01-27T13:01:00.000-08:00

Luin töissä pelottavaa kirjaa nimeltä 'Hyvään avioliittoon - Sielunhoitoa ja terapiaa avioliiton vaikeuksiin'. Kirja itsessään ei ole mitenkään pelottava, hyvä kirja se on, täynnä hyödyllistä tietoa siitä, miten ihmiset parisuhteessa pakottavat toisensa tietynlaisiin rooleihin, esim. "avuton" ja "marttyyri auttaja". Ajattelin lukea sitä hieman ennen kuin astun avioliittoon, jos vaikka voisin ennakkoon olla tietoinen mahdollisista karikoista. Suositella sitä voi kenelle tahansa ongelmaiselle ihmiselle, se näyttää olevan melko tuhti paketti sielukasta ihmisluonteen analyysia.

Pelottavaa siinä oli luku, joka oli omistettu narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiville ihmisille, kansankielellä psykopaateille. Olen ollut parisuhteessa kolmen psykopaatin kanssa ja kärsinyt kustakin suhteesta loputtoman paljon. Itsemurhayrityksiä on ollut kolme, tosin ei jokaisessa suhteessa, vaan yksi ensimmäisessä ja kaksi viimeisessä. Tiedän, että psykopaatin kanssa eläminen on todella raskasta ja vaikeaa, koska heillä on tapana kääntää kaikki asiat voitokseen. He ovat myös päättäväisyytensä ja pohjattoman itsekkyytensä lisäksi useimmiten todella älykkäitä (no, minun kohdallanihan se ei pidä paikkaansa, mutta kai poikkeuksiakin on), joten vakuuttelut toisen syyllisyydestä ja omasta uhriasemastaan ovat todella, no, vakuuttavia. Niinpä psykopaatin uhri on jatkuvasti hämmennyksissä, kun oma sisäinen oikeudentaju sanoo yhtä ja psykoystävä toista, ja lopulta on täysin raadeltu olo. Mennäänpä sitten asiaan:

Olen tässä viimeksi eilen riidellyt T:n kanssa lottonumeroista - T:n numerot nimittäin ovat kaikki Ex-Bitchiin liittyviä: heidän tapaamisensa päivä, kihlapäivänsä ja viimein hääpäivänsä. Minun mielestäni se tuntuu a) kurjalta b) tekosyyltä pitää jonkinlaista linkkiä Ex-Bitchiin, joka oli minua ennen T:n Suuri Rakkaus. Tämä on minun mielestäni psykologisesti ihan loogista, varsinkin kun ottaa T:n kyvyttömyyden/haluttomuuden päästää irti (riippuvuutta aiheuttavista) asioista/suhteista. Se sellainen tietty roikkuminen ja jahkailu, mikä on minullekin tuttua.

T sitten taas väittää, että numerot ovat vain numeroita, eikä hän voi niitä vaihtaa, koska on niillä lotonnut niin monta vuotta, että muistaa ne ulkoa. Jos siis lottovoitto osuisi niille numeroille, hän heti vuosien kokemuksella tunnistaisi ne ja saisi sydänkohtauksen, vähintään. Pakko on myöntää, että siinä vaiheessa varmasti itsekin potkisin itseäni siitä, että olen painostanut hänet oman mustasukkaisuuteni takia vaihtamaan numerot. Silti se tuntuu kurjalta, eikä tietenkään ole todennäköistä, että T voittaisi lotosta mitään koko elämänsä aikana.

Nyt sitten seuraa se hämmennys: onko sisäinen ääneni oikeassa (T roikkuu keinotekoisesti Ex-B:ssä) vai olenko vain psykopaatti, joka haluaa aina kaiken menevän oman pillinsä mukaan)? Olenko kykenemätön näkemään asioita toisen kannalta, yritänkö vain manipuloida muita? Vai, jos jätän asian sikseen, sorrunko taas polkemaan omia oikeuksiani?

Muistan, että ajattelin edellisten psykosuhteitteni jälkeen, että pitäisin merkkinä suuttumusta: jos sisäinen viisaus tietää, että toinen kohtelee väärin, sisältä leviää aito suuttumus toista kohtaan.

Nyt kyllä vähän suututtaa. Olen silti osannut tänään olla ystävällinen puhelimessa ja nauraa T:n jutuille. Tiedän, ettei hän ole paha. Silti lottonumerot voisi minun mielestäni vaihtaa.

T:n kanssa menee hyvin, eilenkin olimme koko päivän sovussa ja elimme rakkaudessa ollessamme pitkästä aikaa yhdessä. Kiireinen elämä saa kummasti tällaisenkin riitelijän ymmärtämään, että aikaa voisi käyttää paremminkin. Mietin hiljaa itsekseni eilen illalla, että rupesinko riitelemään lottonumeroista vain siksi, että niin mukava mutta hieman uhkaava läheisyys piti saada loppumaan?

Häämekkokangas varattu ja hyväksytty by kaaso, joka mekon ompelee.

isojen ihmisten ilkeys ja lumiukon murha

2005-01-27T11:37:00.000-08:00

No taas se tuli todistettua, olen tyhmääkin tyhmempi: en osannut ratkaista japanilaista älykkystestiä, jonka sain mailissa: http://www.gsart.com.br/midia/riverIQGame.swf

Japanilainen älykkyystesti, käytetään mm.
työhaastatteluissa loogisen
ajattelun testaamiseen: Tarkoitus on saada koko
porukka lautalla joen yli. Peli alkaa sinisestä
ympyrästä, lauttaa liikutetaan klikkaamalla
punaisia palloja. Ihmiset saa lauttaan tai takaisin
maalle klikkaamalla.

Säännöt:
-Lauttaan mahtuu 2 ihmistä kerrallaan
-Isää ei saa jättää tyttärien seuraan ilman että äiti on myös paikalla
-Äitiä ei saa jättää poikien seuraan ilman että isä on myös paikalla
-Varas (raitapaita) ei saa jäädä ilman poliisia yhdenkään perheenjäsenen seuraan
-Vain isä, äiti ja poliisi osaavat ajaa lauttaa

Yritin aikani, mutta aina joku kuoli. Ihailen japanilaisten älykkyyttä, mutta luultavasti turhaan. Olen vain itse todella yksinkertainen. Olen toisaalta ennenkin saanut rohkeaa ja varmaa tietoa tyhmyydestäni, luulisi sen menevän perille. Toisaalta, jos olen todistetusti todella tyhmä, niin eikö ole ymmärrettävää, etten oikein asioita sisäistä?

Ehkä johtuu tyhmyydestäni, etten oikein ymmärrä, miksi ihmiset syytävät lokaa toistensa päälle blogien välityksellä. Satun lukemaan sekä Avionrikkojaa että Siiveniskuja, ja nyt olen saanut jonkin aikaa seurata, kuinka he viittaavat toisiinsa ristiin omissa blogeissaan. Eikö olisi kuitenkin kohteliaampaa sijoittaa ne kommentit sinne toisen kommenttiboxiin, ja voisiko ne siinäkin tapauksessa edes naamioida rakentaviksi/keskusteluksi?

Olen itsekin saanut todella valaisevia kommentteja tuskaisiin kirjoitelmiini. On tietenkin selvää, että joka ei minua tunne, voi helposti ajatella että ihan itsekkyyttäni parjaan ystävääni E:tä tuossa kirjoituksessani, mutta E on oikeasti todella rasittanut minua ongelmillaan jo vuosia. E on sitä lajia, joka ehtii juuri ja juuri istua alas ennen kuin aloittaa valituksen, ei kuuntele muita ja imee kaikki voimat toisesta, onhan hän aina ainoa ihminen, jolla ongelmia on. Olen tänä vuonna oppinut säästämään itseäni myös tuossa suhteessa ja tehnyt hänelle selväksi, ettei minulla ole voimia toimia vapaa-aikanani hänen psykiatrinaan. Mielelläni autan minulle rakkaita ihmisiä miten voin, mutta jos se on täysin yksisuuntaista, hermo menee kenellä tahansa, jopa minunlaisellani marttyyrilla.

Kaiken tuon pitäisi kuitenkin olla yhdentekevää. Kaikki me bloggaajat olemme enemmän tai vähemmän anonyymeja ja puramme turhautumistamme vähän niin kuin kenellekään tietoisesti kirjoittamatta. Käsittääkseni kenenkään ärsyttäviä blogeja ei ole mikään pakko lukea. Itse jätän heti sellaiset väliin, joista ei ole muuta sanottavaa kuin "vitun idiootti".

Miksi ihmiset ovat niin ilkeitä? T:n hieno lumiukkokin oli rikottu, potkittu kappaleiksi. Kenet sellainen oikein tekee onnelliseksi? Sitä kävivät päivittäin ihailemassa niin monet ihmiset, että lumeen tallaantui viisi uutta polkua, joiden keskuspaikaksi tuli penkki, millä tilataidemies odotti päivästä toiseen junaansa. Tuliko joku kateelliseksi? Pakkohan sellainen on sitten pyyhkiä pois.

Minussa elää pikkuprinssimäinen naivi viattomuus, joka ei oikein tahdo ymmärtää miksi ihmiset tiuskivat, haukkuvat ja halventavat toisiaan ja tuhoavat toistensa aikaansaannoksia. Itse olen ilkeä vain silloin, kun joku hyökkää minua vastaan. Ei se tarkoita sitä, ettei minua koskaan muulloin kukaan ärsyttäisi, minulla vain on sen verran hyviä tapoja, etten sitä näytä ulospäin ihan moukkamaisuuttani.

end of an era

2005-01-25T09:42:00.000-08:00

Olen vihdoin, noin kahdeksan kuukauden odotuksen jälkeen, saanut terapeutin Yths:ltä. Tällä välillä olen käynyt Yths:n tarjoaman tilapäisen, ulkoisesti ostetun terapeutin luona. Se on auttanut minua paljon, joten kun tänään kävin siellä viimeisen kerran, olo oli vähän haikea ja hieman juhlavakin.

Tänä aikana olen muuttunut heiveröisen murtuneesta, itseään kiduttavasta raakileesta itsenäisemmäksi ja päättäväisemmäksi, melkein normaaliksi ihmiseksi. Nyt sentään tiedostan, että juoksen Teston perässä ja järjestän ongelmia kaikin tavoin suhteessani T:n kanssa, kun kärsin epävarmuudesta ja läheisyydenpelosta. Nyt osaan sanoa, kun pelottaa ja tuntuu hankalalta olla lähellä, vaikken osaakaan sanoa sitä joka kerta. On se silti huomattava muutos, koska ennen en edes tiedostanut, että olin ärtynyt ja ahdistunut (läheisyyden uhatessa), puhumattakaan siitä, että olisin tajunnut mistä ahdistus johtuu.

Terapian avulla olen onnistunut jatkamaan tätä vaivalloista tietä itseni parantamiseen, enkä ole tuhonnut suhdettani ja karannut epäkypsään suhteeseen Teston kanssa, ja siten tehnyt itsestäni vielä pahemmin sekaisin olevaa ja onnetonta ihmistä.

Nyt alkaa tietenkin "oikea" terapia, mutta tilapäisestä terapiasta on ollut korvaamatonta hyötyä pohjatyön kannalta. Kaikki on tästä lähtien helpompaa. Olen itsestäni vähän ylpeäkin, mikä ei ole hassumpi tunne.

Ostin palkkioksi hyvästä työstä itseni auttamiseksi tekokaniluolamiessaappaat. Ne ovat mielettömän hienot.

hakemista

2005-01-24T15:37:00.000-08:00

Näin P:n tänään kahvilla ja tunnustin, kuinka välillä emmin naimisiinmenon suhteen ja erehdyn yhä uudelleen luulemaan, että olen rakastunut Testoon. Testo on hauska, samalla aaltopituudella, samalla alalla, älykäs, suht' komea ja seksikäs nuorivihainenmies-tyyliin. Synkkaa. Samaa meissä on enemmän kuin minussa ja T:ssä. Se harhauttaa.

Toisaalta, Testo on sekaisin itsensä kanssa, ja toisin kuin T, edelleen myös kiellossa sen suhteen. Riippuvuutta on: pelaaminen, urheilu, jonkin sorttista syömishäiriötä. Temperamentti on tulinen ja taipuvuutta masennukseen löytyy.

T on perusluonteeltaan rauhallinen ja positiivinen ihminen. Ongelmat on tiedostettu ja niiden eteen tehdään töitä. Sietokyky minun temperamenttiani kohtaan on hyvä, toisin kuin Testolla, sen verran kuin töissä olen huomannut. Aikaisempaakin kokemusta on siitä, kuinka hyvin toistensa kanssa samanlaiset ihmiset tulevat toimeen. Täyttä psykoa.

Kumpi teistä olisi parempi vaihtoehto?

Valitsen T:n, joka kerta uudestaan. Elämä T:n kanssa toimii. Tiedän ja tunnustan, että ihastuksellani Testoon yritän pysäyttää tuskallisen kehitykseni paremmaksi ihmiseksi asettumalla ihanaan riippuvuussuhteeseen myrskyisän ja dominoivan ihmisen kanssa. Olen myös arvellut, että koska tilanne oli rauhallinen jo pitkään ja laukesi uudelleen juuri nyt, sillä _saattaa_ olla jotain tekemistä lähestyvän avioliiton ja toisaalta T:n Ex-Bitchin laukaiseman epävarmuuden kanssa.

No. Kivi vierähti sydämeltä tänään, kun P rohkaisevasti sanoi, että on huomannut samanlaista hötkyilyä ja paon tarvetta muissakin vakavasti sitoutumaisillaan olevissa ihmisissä. Paniikki iskee: mitä jos hän ei olekaan se oikea ihminen, vaan ehkä sittenkin tuo, tai tuo, tai tuo???

Nyt voin taas hengittää. Onneksi olen sen verran kasvanut, etten enää ottanut itseäni kuuleviin korviini vaan etenin hääjärjestelyissä tasaisesti päivästä toiseen ja välttelin Testoa töissä minkä kykenin. Tuntuu kummalliselta kuulla itsensä aivan pokkana kesken riitelyn kysyvän: varaanko sen kirkon? Ja kuinka monta vierasta? Sellaista se elämä kuitenkin on. Voi olla yhtä aikaa täydessä hermopaniikissa ja satumaisen varma siitä, että on tekemässä the right thing.

Koska en ole juonut alkoholia moneen päivään, alan päästä tasapainoon lääkityksen kanssa. Ilmeisesti hyvinkin pienet määrät vaikuttavat tehoon ratkaisevasti. Tänään en olisi halunnut riidellä vaan puuhata mukavia, mutta koska T:llä oli huono päivä, väsähdin univelan ja sairastelun vuoksi nukkumaan suurimmaksi osaksi iltaa. Oli pitkästä aikaa ikävä T:tä, eikä hermoilu tuntunut mielenkiintoiselta.

Kävin Koiran kanssa katsomassa T:n tilataidemiestä, joka edelleen odottaa penkillä junaa. Siitä on tullut seudun mielenkiinnon kohde: interaktiiviseen tyyliin joku laittaa tulitikun suuhun, joku toinen poistaa sen ja meikkaa ukon, ja joku toinen taas hankaa naaman puhtaaksi. Kukaan ei tuhoa. Alan ymmärtää, miksi taiteilijat pitävät työstään. Olen T:stä aivan älyttömän ylpeä.

maailman suurin ongelma ratkaistu

2005-01-23T10:02:00.001-08:00

Kaikkihan me tiedämme, kuinka miehet valittavat alituiseen sitä, etteivät saa naiseltaan seksiä ja puolustelevat sillä pettämistään. Joka on viime aikoina lukenut Avionrikkojaa, saatta olla jo aiheeseen kyllästynyt. Olen itse seurannut blogia hajanaisella mielenkiinnolla ja epätoivolla, mutta on se saanut minut ajattelemaan asiaa uudelleen.

Ennen kuin tapasin T:n, harrastin useita seksisuhteita varattujen miesten kanssa. Olen kuunnellut uskomattoman määrän ruikutusta siitä, kuinka kotona ei seksiä saa ja muukin läheisyys puuttuu. Olen lukenut samaa miesten kertomana lehdistä vuosia ja vuosia. Olen aina ajatellut, että minulle tuskin käy niin missään parisuhteessa missään elämäntilanteessa, ja olen todennäköisesti oikeassa siinä, enkä vain kokemattomuuttani naivi. Syy on se, että minä osaan puhua ongelmista.

Naisena on helppo keksiä syitä, miksi mies ei enää seksuaalisesti kiinnostaisi: ehkä hän ei osaa tyydyttää naista, ehkä hän on ilkeä ja vähättelee naistaan, ehkä hän kyttää jatkuvasti avoimesti toisia naisia tai jopa flirttailee heidän kanssaan, ehkä hän on todella paljon poissa kotoa niin että tuntee itsensä epätärkeäksi ja arvottomaksi esim. työhän verrattuna. Ehkä hän on jopa väkivaltainen. Mikä tahansa näistä kelpaisi minulle syyksi, vaikka seksistä todella paljon pidänkin. Jotkut asiat noista olen saanut itse kokeakin, enkä ole niitä seksillä palkinnut. Olen kuitenkin aina osannut kokemistani vääryyksistä puhua, joten asiat ovat selvinneet, on pyydetty puolin ja toisin anteeksi ja oikaistu väärinkäsityksiä, ja seksi on palannut elämään.

On tietenkin olemassa tapauksia, missä nainen pyytää mieheltään kynttiläillallisia seksiä vastaan ja mies naiseltaan seksikkäitä alusvaatteita, mutta kumpikin pitää pyyntöä nöyryyttävänä tai yhdentekevänä, ei tee mitään, ja asiat säilyvät ennallaan. Luulisin, että useammin syynä on kuitenkin se, etteivät ihmiset osaa ainakaan tässä sulkeutuneessa suomalaisessa kulttuurissa puhua ahdistuksestaan.

Näin tänään valon kun rakastelimme aamulla T:n kanssa. Suhteemme ravistukset ovat saaneet minut katsomaan omia ongelmiani tiukemmin kuin koskaan ennen, ja olen ymmärtänyt muun muassa sen, että tasaisessa, syvässä suhteessa läheisyys alkaa minusta tuntumaan ahdistavalta ja vaikealta. Se on helppoa suhteen alussa, koska kaikki on jännittävää, ja se on helppoa miehen kanssa, jonka perässä joudun juoksemaan. Kun saan aitoa arvostusta ja hellyyttä osakseni, vaivaannun jäykäksi kuin äitini. Rakastella en osaa, seksi on vain seksiä, paitsi joskus todella harvoin minun ollessani jotenkin tunteellisesti "vahvoilla". Orgasmia en ole koskaan teeskennellyt, mutta läheisyyttä olen: rakastelu voi tuntua hetken hyvältä, mutta jos läheisyys pitkittyy, olo rupeaa tuntumaan ahtaalta, ja alkaa teeskentely läheisyyden nauttimisesta toisen mieliksi. Toista ei kuitenkaan halua loukata sillä, että sanoisi: tule nyt äkkiä, haluan pois läheltäsi. Ei varsinkaan, jos hän on juuri nuollut sinua tunnin orgasmiin.

Mikä sen sitten saa aikaan? Minussa ainakin ihan yksinkertainen itseinho. "Vahvoilla" olen silloin, kun olen tyytyväinen itseeni syystä tai toisesta. Silloin pidän itsestäni, ja koska pidän itseni kanssa olemisesta, voin päästää muitakin lähelleni. Jos kuitenkin vihaan itseäni, olen mielelläni fyysisesti kaukana toisista. Tähän pätee mielestäni sama sääntö kuin valehteluun: niin kauan kuin valheet ovat vain itsensä tiedossa, voi elää melkein kuin niitä ei olisikaan, mutta jos kertoo ne jollekin toiselle, joutuu kohtaamaan ne, eikä niiden kanssa olekaan enää helppo elää. Jos siis vihaa itseään, voi pysytellä omissa oloissaan ja keskittyä tekemään asioita, jolloin ei tunne omaa läsnäoloaan - jos lähelle tulee joku toineen, joutuu itsensäkin kanssa satimeen, koska halaillessa ei voi keskittyä mihinkään muuhun. Joutuu siis olemaan, paitsi sen toisen ihmisen lähellä, myös itsensä kanssa.

Jospa tuosta on kiinni useimpien naisten haluttomuus seksiin? Se on intiimein mahdollisin olomuoto toisen kanssa, ja jos vihaa itseään, tuntuu pahalta päästää toinen ihminen niin lähelle. Jos sitten kuitenkin niin halujensa vastaisesti tekee toisen mieliksi, tekee itselleen väkivaltaa ja paha mieli on väistämätön. Voisi kuvitella sitä silloin välttävän. Sitä on kuitenkin vaikea välttää, jos pelkää miehen jättävän seksin puutteen takia - sormus sormessa tai yhdessä asuminen voi merkitä monelle naiselle riittävää varmuutta siitä, ettei toinen hylkää, vaikka päättäisi vihdoin olla itselleen armollinen ja lopettaisi seksin harrastamisen siitä seuraavan pahan mielen takia. Siihen asti, kunnes yhteenmuutto tai naimisiinmeno tuon varmuuden tarjoaa, on kuitenkin sinniteltävä. Useat miehet valittavat sitä, miten hienosti seksi toimi suhteen alkuaikoina.

Miksi sitten naiset olisivat haluttomia läheisyyteen? Suomessa on ahdistavan paljon tunnevammaisia ihmisiä, ja moni on varmasti jäänyt kotona ilman rakkautta. Naisia kuitenkin pakotetaan jo pieninä tyttöinä tiettyyn muottiin: kun pojat mellastavat, "pojat ovat vain poikia", mutta tyttöjen täytyy käyttäytyä säyseästi ja kiltisti. Jos pojilla siis on ongelmia, he saavat luvan riehumisellaan purkaa sitä, mutta tytöt oppivat pienestä pitäen tukahduttamaan tunteensa. Aikuisena ne ovat jo niin alas poljettuja, ettei enää välttämättä itsekään tiedä, mistä on kyse kun ahdistaa.

Miehet haluavat ehkä seksiä koko ajan geneettisistä syistä, naiset taas etsivät turvallista miestä lapsilleen isäksi, joka ei häivy ensilumen tultua. Siksi naisille on tärkeää tuntea olonsa turvalliseksi seksiä harrastaessaan. Miehet voivat tuntua uhkaavilta siksikin, että yksinkertaisesti ovat voimakkaampia. Kun läheisyys naiselle miehen kanssa tuntuu ahdistavalta syystä tai toisesta, purkaa hän hoivatarpeensa vaarattomiin lapsiin => "emotyyppi". Makes sense?

Minun elämäni on nykyään aika helppoa, koska voin sanoa T:lle, milloin ahdistaa. Hän ei suutu, vaan kuuntelee ja ottaa kainaaloonsa. Puhumme kipeistäkin asioista, koska jos emme puhu, vaikeudet vievät voiton. Tällä lailla kaikki on loppujen lopuksi helpompaa, vaikka elämä onkin välillä vaikeaa.

Kaikki hääpaikat varattu, pukukangas luultavasti löydetty ja menu suunniteltu.

koukussa lumeen

2005-01-23T10:02:00.000-08:00

Nyt ei ole kyse kokaiinista vaan ihan aidosta lumesta; siihen ovat täysin nalkissa sekä Koira että T. Kävimme tässä päivänä muutamana ulkona myöhään, ja koska maa oli ihanan helposti muovautuvan nuoskalumen peitossa, päätimme rakentaa lumiukon. Siitä tuli loppujen lopuksi lumipöllö, ja suhteellisen hieno. Olimme innoissamme. Puuhaaminen vei ajatukset pois ikävistä asioista ja mieli lepäsi kun kroppa sai toimia.

Seuraavana päivänä lumipöllö oli hajotettu maan tasalle. Höh. Arvatenkin ko. iltana ulkona rääkyneet nuorisovandaalit katsoivat, että koska raadoimme sen kimpussa niinkin kauan, eivät he voineet muuta kuin tuhota sen. T kuitenkin uutterana miehenä oli jo suunnitellut uuden ukon ja rakensi sitä jo paraikaa kun soitti minulle töihin kertoakseen suru-uutiset. Tästä ukosta tulikin ihan sairaan hieno: business-mies istui penkillä hattu päässä, kaulaliina kaulassa ja salkku vieressä. En tiennyt, että T on noin taiteellinen. Se oli kuin tilataideteos - tarkoitan: se on tilataideteos. Tämä ukko on toistaiseksi tallella.

Koiran lumihulluus sitten? Lumipallot. Ei varmasti ole yllättävää tai omintakeista, että koiramme pitää lumipallojen perässä juoksentelusta, se on huomattu ennenkin, mutta kun rakensimme lumipöllöä, siitä tuli todella outo. Se ulvoi ja haukkui, niin että luulimme sen pelkäävän veistostamme. Sama toistui, kun T eilen hieman korjaili business-miestä. Silloin tajusin, koska olin juuri heitellyt lumppareita ja lopettanut sen sitten hetkeksi auttaakseni T:tä, että kyse oli leikki-innosta. Koska me käsittelimme lunta, mutta emme heittäneet sitä Koiran iloksi pois, se ulvoi ja haukahteli turhautuneena. Kun rupesin kaapimaan lunta maasta irrottaakseni T:lle sopivan kokoisia kokkareita, Koira toimi täysin vaistojensa vastaisesti: sen sijaan, että se olisi auttanut minua kuopimaan maata, niin kuin se yleensä tekee, se vain tuijotti hypnoottisesti maata ja käsiäni, vihjaillen että olisi jo pallon aika.

Huvittavaa.

universumi vastaa

2005-01-19T05:59:00.000-08:00

Hahhaa! Eilen kun luin Ex-Bitchin maileja ja niihin tulleita vastauksia, aloin toivorikkaana odotella, että hänet jyrätään. Ex-Bitch oli kovana Beverly Hills-girl-tyylisenä organisaattorina keksinyt ohjelman, ravintolat ja jatkot ja pomotteli ihmisiä tekemään sitä ja tätä aika vastenmieliseen, ei todella kovin kohteliaaseen sävyyn, mutta sehän on ihan ok, kun kaiken perässä on hymiöhymiö! :) :) :) Kun hän kuitenkin tarkottaa niinku hyvää ja on tietty moikkis kaikkien kaveri, korjaan kamu!! :) :)

Ja sitten, lallaa, ihmiset alkoivat vähitellen kyllästyä pomotteluun. Huomasin ilokseni, kuinka yksi ehdotti vaivihkaa, että voisiko sittenkin tehdä vähän yksinkertaisemman kaavan mukaan, ja samalla päästä vähän halvemmalla..? Toinen vastaamaan, että hyvä idea, minä otan heti selvää! Minä jäin odottamaan jatkoa, ja sanoin ohimennen T:lle, että huomenna tulee varmasti Ex-Bitchin raivostunut mutta iloisen hymiömäinen vastaus, missä todetaan etteivät muut vaihtoehdot käy syystä tai toisesta, ja nyt tehdään niin kuin minä käsken!

T sanoi heti illalla, että voisin kostaa Ex-Bitchin vittuilut minulle vetämällä maton alta ja innoissani yhtymällä vastapolttaripuolen ehdotuksiin. Hehee. Only päätin sitten illalla, että en tietenkään mitään sellaista tee, koska en oikeasti ole niin ilkeä ihminen, enkä melkein ikinä oikeasti maksa samalla mitalla takaisin. En vain saa nautintoa siitä, että olisin ilkeä, vaikka toinen olisikin.

Ja sitten... There is God! Kun aamulla avasin koneeni, oli siellä montamonta mailia polttareista. Kansanliike Ex-Bitchiä vastaan: muutkin halusivat päästä halvemmalla ja helpommalla. Riemuitsin. Luin sitten hänen vastauksensa näille uskottomille alamaisilleen, ja tottahan se oli, kyllä siinä vähän niin kuin raivoa näkyi rivien välistä. Super-organisaattori, joka oli vielä eilen yksin käsin järjestämässä kaikkea, sanoi nyt enemmistön jyräämänä, että kaikki tietenkin käy hänelle, mutta valitettavasti nyt hänellä ei sitten ole aikaa yhtään paneutua valmisteluihin (vaikka se kai olisi juuri kaason tehtävä, eikä muiden vieraiden...?) koska juuri nyt iski armoton kiire töissä. Muisti vielä selvittää monen rivin verran huolellisen yksityiskohtaisesti, kuinka kalliita polttaritapoja hänellä on tullut ennen vastaan, joten itse asiassa hänen räätälöimänsä ilta oli siis niinku todella kohtuuhintainen, mutta ei se mitään, tietenkin tehdään näin, ja ollaan kaikki kavereita, hymiöhymiö, terkuin prinsessa Ex-Bitch.

Hahaa. Tunnen suurta voitonriemua. Melkein haluan jo mennä sinne näkemään Ex-Bitchin vallan rappiotilaa.

T sanoi heti, että tämä tapahtui vain siksi, että minä olin niin kiltti, että en vastannut ilkeästi (en vastannut ollenkaan), niinpä muut tekivät sen puolestani (minusta siis tietämättä), koska UNIVERSUMI VAIN ON NIIN HYVÄ. Mieleeni tuli Veloenan lanseeraama termi Instant Karma. Se iski kuin tonni höyheniä, tällä kertaa alleni hypittäväksi.

Rakastan elämää... Lalaa lalaa...

Toivottavasti Instant Karma ei lyö minua tästä vahingonilosta.

Kirkko on varattu. Siis meidän häille.

rauha maassa

2005-01-19T03:14:00.000-08:00

Huh. Häätouhu on mennyt vähän stressaavaksi. Juuri tätä yritin pienillä häillä välttää, mutta sitten sitä rupesikin haluamaan kaiken maailman kavereita ja sukulaisia sinne todistamaan suurta päivää. Onhan se sitä. Ehkä pieni stressi sitä ennen tekee siitä entistä juhlavampaa.

Eilisen (julkisenkin) riitelyn jälkeen saimme vähän asioita selväksi. Miesten kanssa on välillä vaikeaa, kun heiltä tuntuu usein puuttuvan hienosyisyys tunneasioissa. T on poikkeuksellisen tunteikas ja herkkä yksilö, ja välillä on viisauttakin jakaa niin että Sofia kalpenee rinnalla, mutta kyllä kuitenkin tulee aikoja, milloin ajatus on liian suoraviivaista. Se, ettei ehdi nimenomaan minua ennen arvostelemaan ex-bitchiä kun tämä käyttäytyy minua kohtaan kusipäisesti, on suuri, loukkaava asia. Myötäily minun häntä arvostellessani ei ole ollenkaan samaa lojaaliutta. Miehet eivät vain ajattele asioiden taakse niin kuin naiset ennen kuin on joku syvä kriisi ja täysi pakko. Haluamatta yleistää.

Tänään mennään valitsemaan kirkko. Hääpaikaksi on jo kaksi varausta, ettei jäädä viimekädessä ilman. Kai tämä tästä taas iloksi muuttuu.

vitutus jatkuu

2005-01-18T03:14:00.000-08:00

Olen ikävä kyllä siinä määrin parantumassa riippuvuuksistani ja itsetuhoisuudestani, että en saanutkaan eilen juotua juuri mitään vaikka kuinka vitutti. Ei vain huvittanut olla humalassa ja saada sitä ihanaa krapulaa vielä kaupan päälle. Höh. Eikö tässä saa enää rypeä rauhassa itsesäälissä. Perkele.

Ihanat tekopirteät yökviestit maailman kuumimmista ja jännittävimmistä polttareista jatkuvat. On todella häiritsevää joutua tutustumaan ex-bitchin sielunelämään, kun minun mielestäni hän on tehnyt niin paljon tuhoa T:lle. Toisaalta on T:n omaa syytä, että moisen tyypin kanssa tunsi halua olla ja rakasti häntä yli kaiken. Se mikä tässä onkin todella todella häiritsevää, on se, että T on rakastanut ex-bitchiä niin hirveästi - hän on TÄYSIN erilainen kuin minä. Siis TÄYSIN. Teennäinen, pinnallinen, yököttävän tekopirteä... Ja silti T on rakastanut häntä (mikä hänessä oikein on vikana?), ehkä juuri noista syistä. Se on todella häiritsevää. Minä en ole teennäinen enkä ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaankaan. Olen syvällinen, viisas ihminen. En minä tietenkään voi tietää kuinka syvällinen ja viisas ex-bitch oli kulissien takana. Tiedän vain sen, että todellisia,vakavia ongelmia hänelläkin oli itsensä kanssa. Ehkä se on se yhteinen tekijä mihin T tuntee vetoa. Säälittävät naiset, jotka tarvitsevat apua. Tulee kuitenkin mieleen, että ehkä T olisi tyytyväinen, jos minäkin olisin vain tekopirteä enkä vaivaisi häntä syvällisestä luonteestani johtuvilla ongelmillani. Pitäisi varmaan yrittää. En vain oikein usko siihen pystyväni.

Vittu vittu vittu. En todella kaipaa tätä juuri nyt. Toivottavasti vähän piristyn töissä, opiskeleminen ei todella nyt onnistu. Hääjärjestelyt eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tuntuu että ainoa hyvä asia elämässä tällä hetkellä on Koira. Se sentään antaa minulle hellyyttä eikä kiusaa millään tavalla.

Yksin

2005-01-17T12:23:00.000-08:00

Syy siihen, etten ole muutamaan päivään blogannut, ei johdu siitä, että olisin juonut sittenkin enemmän sinä iltana. Join vain yhden lasin viiniä niin kuin olin aikonutkin. Syy siihen on se, että lähdimme mökille viikonlopuksi ja minulla, alas, ei ole kannettavaa.

Mökillä riitelimme ensimmäisen puoli päivää perinteiseen tapaan. Olen kova stressaantumaan, ja arjesta irtaantuminen on minulle vaikeaa. Sen jälkeen kaikki meni hyvin noin päivän. Vietimme ihanaa, rauhallista mökkielämää: saunoimme, teimme ruokaa, kävimme pulkkamäessä arvostetun virallisen pulkkakoiramme kanssa. Kaikki se oli niin rentouttavaa, että ajattelin useammin kuin kerran, kuinka mukavaa olisi asua kaukana kaupungista ja hälinästä. Olen niin kaupunki-ihminen viimeiseen piirtoon asti kaikkine hyönteiskammoineni ja luonnosta etääntymisineni, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tuollaista mielipidettä omanani. En ikinä. Nyt kuitenkin ollaan tässä. Haluan takaisin luontoon.

No, arvatenkin sai(mme)n kaiken tuon ihanuuden jälkeenkin riidan aikaiseksi, mistäs muusta kuin häistä. Kuinka paljon ihmisiä, miten paljon rahaa käytetään... Lähinnä minun ongelmani on se, että T on ollut jo kerran naimisissa. En haluaisi olla kakkosvaimo, ja siksi kilpailen kaikessa ja tunnen hirveää epävarmuutta. Jotta elämästä saataisiin todella ihanaa, T:n ex-vaimo järjestää parhaillaan T:n siskon polttareita. On todella ihanaa, että joudun olemaan tekemisissä Ex-Bitchin kanssa juuri kun sellaista vähiten kaipaisin.

Olen katkera ja surullinen. T ei puolusta minua yhtään. Ilmeisesti Ex-Bitch on niin täydellinen, että häntä ei voi arvostella. Jos T saisi teennäisiä ja pinnallisia ollaankaikkikavereita-viestejä joltain minun exältäni, ja ärsyyntyisi niistä, olen varma, että sanoisin jotain tyyliin "X nyt on juuri tuollainen ärsyttävä paskanjauhaja". T ei sano mitään, ehkä korkeintaan naurahtaa vähän minun purkauksilleni vähän niin kuin melkein säälien, siis minua, koska olen niin säälittävän epävarma.

Vittu että välillä vihaan elämääni. Mitä järkeä on mennä naimisiin, jos kaikki on näin vaikeaa ja T edelleen puolustaa ilkeää ex-bitchiään minua vastaan?

Nyt menen kyllä juomaan viinaa. Vitutukseen. T nukkuu eikä ole vahtimassa romahtamistani.

lasi viiniä

2005-01-13T11:56:00.000-08:00

Tänään on hyvä päivä, kahdesta syystä: Koira on parantunut, söi illalla jo ruokansa. Hurraa!! Hurraa!!! Hiphei!!! Ja sitten: inhottava johtajamme ilmoitti tänään siirtyvänsä muualle altogether.

En ole varmasti koskaan nähnyt ihan jokaikisen myyjän pienessä kaupassamme hymyilevän yhtäaikaa, ja kestona koko illan. Voi sitä onnea. Ehkä nyt koittavat paremmat ajat, vaikka toki sitä epäilen. Yritysmaailma on nykyään kova. Muuten olin tänään todella kunnolla töissä, kuni normaali ihminen. Ei pienintäkään laiskuutta (no sitä nyt ei normaalistikaan juuri esiinny) tahi vilppiä. Ei flirttailua. Kuin normaali ihminen. Fantastista.

Ajattelin näin jälkijättöisesti tehdä eräänlaisia uudenvuodenlupauksia. En rankaise itseäni, jos en onnistu, mutta aion tästä päivästä lähtien yrittää joka päivä

- opiskella, vaikka vain kaksi minuuttia (mielellään kuitenkin pitempään)
- kuivata aamulla hiukset (ja ehkä jopa meikata), ettei aina olisi sitä suoraan suihkusta-lookia, vaikka se tietenkin on todella tyylikäs
- jumpata joka päivä, vaikka vain kymmenen vatsalihasta (mutta toki mielellään enemmän)
- lukea Hesarin.

Saan morkkiksia siitä, että elämäni on niin epämääräistä ja -säännöllistä. Nyt se saa muuttua. Vihaan itseäni ja riippuvuuksiani. Aion ottaa elämäni haltuuni. Esimerkiksi nyt aion juoda yhden lasin viiniä, ja vain yhden. Kerron sitten huomenna ylpeänä, kuinka tässä maltillisuudessa onnistuin.

Koiran elämää

2005-01-13T04:16:00.000-08:00

Koira on kipeä. Eilen illalla se oksensi, tänään aamulla maha oli löysänä EIKÄ SE SYÖ RUOKAA. Syitä voi olla monia: eilen oli stressaava päivä, me juoksimme edestakaisin koko päivän T:n kanssa, ja se jatkuva vahtiminen ("milloin ne tulevat seuraavan kerran kotiin?") on Koiralle todella rasittavaa. Sitten tietenkin se sai eilen myös koirien pekonia eli siankorvan, siitäkin voi mennä maha sekaisin. Lisäksi se pääsi ylimääräiselle lenkille juuri syönnin jälkeen, eikä sekään ole mahalle hyväksi. Sitten vielä se sai pari Tassu-keksiä, kun muistettiin niitä vihdoin ostaa monen viikon tauon jälkeen.

Oli syy mikä tahansa, sitä on kurja seurata. Se makaa täysin hiljaa ja alistuneena toisessa huoneessa, eikä edes valita niin kuin ihminen tekisi. Eläimet kärsivät niin nöyrästi. Sydän vuotaa verta kun ei mitään voi tehdä. En halua istua sen vieressä silittelemässä, ettei se luule että asiat ovat todella huonosti. Ahdistaa. Toivottavasti se paranee pian.

Selitin eilen illalla T:lle enemmän kleptomaniastani. Nyt lopetan sen. Itseään voi vielä huijata, mutta kun asiasta puhuu rakkaalleen, joutuu totuuden kanssa vastakkain.

Normaali elämä alkaa tänään. Oikeastaan en malta odottaa.

riippuvuudet pelastajina

2005-01-12T03:29:00.000-08:00

Kuukautiset alkoivat eilen, joten hormonitaso palasi ilmeisesti normaalitilaan. Pms-oireet eivät lääkityksen aloittamisen jälkeen kieltättä ole olleet juuri mitään verrattuna niihin kerran kuukaudessa tapahtuviin säännöllisiin totaaliromahduksiin mistä ennen kärsin, mutta edellinen viikko oli silti vähän vaikea. Kun vielä kävimme syömässä oikein erityisen tunnelmallisessa ravintolassa eilen hääjuhlan paikan metsästyksen tiimoilla (jo sovittu ravintola lähetti kauhean riisto"tarjouksen"), missä saimme myöhäisestä ajankohdasta johtuen vielä syödä aivan kahdestaan, olo oli oikein erityisen rento ja avautunut kotiin tullessa. Ehkä siitä syystä, kun katselimme telkkarista 4D-dokumenttia kleptomaniasta, tunnustin T:lle kärsineeni siitäkin vaivasta.

Koko tämän meidän yhteisen kriisimme aikana en ole koskaan siitä inahtanutkaan. Olen kertonut itsestäni mitä nöyryyttävimpiä yksityiskohtia mistä tahansa muusta asiasta, mutta tästä en ole sanonut sanaakaan. En ole koskaan myöskään kertonut siitä yhdellekään terapeutille (no okei, niitä on ollut vain neljä jos pariterapia lasketaan mukaan), ja vain yhdelle ystävälleni, joka kärsi samasta ongelmasta. En vain ole kehdannut. Jokin siinä on niin perinpohjaisen noloa ja hävettävää. Ymmärrän kyllä, että juuri sen takia siitä pitäisikin puhua, koska häpeä jos mikä pitää otteessaan ja aiheuttaa itsevihaa ja ongelmia. Olen odottanut, että pääsisin siitä puhumaan T:lle. Olen iloinen, kun nyt uskalsin. Helpotti heti. T ei tuomitse, vaan kuuntelee. Toivon hartaasti, että minä osaan edes puolet ajasta antaa hänelle samalla tavalla tukeani. Usein omat pelkoni tuovat hysterian ja epäluulon keskusteluun mukaan.

Palasin eilen illalla kertoessani tästä ongelmastani T:lle tuohon skitsofrenia-ajatukseen. Sanoin, että olen ollut monesti elämäni aikana sellaisessa pisteessä, että olen pelännyt tulevani hulluksi. Paineet sisälläni ovat kasvaneet niin suuriksi, ja niin järkyttäviä asioita on tapahtunut, että mieleni on ollut lähellä sitä pistettä, missä se vain sulkee itsensä. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, ja kun vähän ihmettelin miksi, T muistutti, että olen purkanut paineitani niin monilla eri tavoilla. Hän sanoi joidenkin ryhmäläistensä kertoneen, että moni heistä olisi varmasti tappanut itsensä, jos ei olisi ollut riippuvuutta, mihin takertua päivästä toiseen. Mihin paeta, ja purkaa paineitansa. Minkä takia jaksaa päivästä toiseen.

Niin.

Kleptomaniasta T kysyi juuri sen oikean kysymyksen: missä iässä kleptomaniasi alkoi? Yhdentoista kieppeillä. Siis juuri silloin kun muutitte, ja vanhempasi alkoivat riitelemään oikein kunnolla? Niin juuri. T ehdotti, että ehkä olen halunnut huomiota. Itse tunnen, että olin vain vihainen, ja halusin kostaa. Toisaalta varastaminen tarjosi sitä jännitystä, minkä myöhemmin korvasin poikaystävien kanssa riitelyllä - ei tarvinnut hetkeen ajatella todellisuutta ja sen kurjuutta. Vanhempani riitelivät ja minä kärsin. Rakkaus tuntui loppuneen meidän perheessämme. Olin niin yksinäinen, kuin nuori ihminen vain voi olla.

Ehkä T silti oli oikeassa. Kun kerran jäin kiinni, isäni suuttui minulle, muttei kovin ankarasti. Se on jäänyt kumman selvästi mieleeni rakkauden tunteena. Välittämisenä. Sitä minä tietenkin hain. Ja kun kolmetoistavuotiaana pahensin tapojani, join, poltin ja olin yötä pois kotoa, lintsasin koulusta ja vietin kaiken aikani kaverini kanssa, jolla oli samat tavat, muistan kuinka tyytyväisenä kuuntelin kerran yöllä vanhempieni puhuessa minusta ja kamalasta käytöksestäni; ainakin silloin he olivat vaihteeksi samalla puolella. Minun kapinointini yhdisti heidät.

Minusta tuli perheen musta lammas, joka yhdisti muun perheen tiiviiksi liittoumaksi. Minua vastaan, mistä kärsin tietenkin, mutta yhdisti kuitenkin. Heidät. Oman elämäni se tietenkin pilasi. T sanoi, että olin kuin paimenkoiramme, joka yrittää vain pitää laumansa koossa, ja stressaantuu kun asiat eivät suju. Kerran tulimme T:n kanssa kaupasta, ja olimme riitaantuneet matkalla. Kotiin tultuamme menimme kummatkin suoraan eri huoneisiin mököttämään. Koira viuhtoi hädissään meidän välillämme huoneesta toiseen yrittäen saada meidät sopuun. Joskus tunnen itseni samanlaiseksi. Ilmankos tunsin samankaltaisuutta Koiran kanssa jo heti alusta lähtien; sekin oli sätkynä ja ärisi kun elämään tuli yhtäkkiä niin paljon muutoksia ja stressiä. Minäkin olen herkästi stressaantuvaa rotua.

Perheen syntipukkina on tietenkin ollut raskasta olla, ja aikuisella iällä se onkin saanut minut kiinni. Pistin sille itsemurhayritykseni jälkeen stopin. Tein selväksi heille kaikille, että enää en suostu kantamaan syyllisyyttä perheen elämän pilaamisesta murrosiän kapinoinnillani; muistutin, että syy-seuraussuhde oli päinvastainen. Vanhempieni riitely oli ensin, minun kapinointini sen jälkeen. Jos vanhempani olisivat kyenneet rakkauteen, he olisivat ehkä osanneet silloin katsoa käyttäytymistäni eri valossa, ja myös peiliin. He olisivat voineet auttaa minua sen sijaan, että vain syyllistivät minua. Minun elämäni olisi todennäköisesti kulkenut aivan eri lailla. Nyt olen joutunut selviämään ihan yksin.

Kun pääni ei ole enää kestänyt, olen paennut riippuvuuksiini. Yhdestä selvittyäni olen korvannut sen toisella. Kleptomania. Shoppailu. Syöminen. Seurustelusuhteet. Seksi. Tupakka. Alkoholi. Liikunta. Elokuvat. Jotkin tietenkin ovat yleisesti hyväksyttäviä, mutta se tietty fanaattisuus minulla paljastaa sairaalloisuuden.

Minulla on tietenkin ollut parempiakin kausia, milloin elämä on ollut suhtkoht mallillaan. Vähän haurasta, mutta jos kehitys olisi voinut jatkua, olisin ehkä päässyt sillalta kuivalle maalle asti. Yleensä silloin jotain tapahtuu. Kehitys katkeaa. Joko itse katkaisen sen, koska sairas ihminen loppujen lopuksi pelkää parantua, tai sitten jotain järkyttävää todella vain tapahtuu ihan sattumalta. Koska olen niin hauraassa tilassa kehityksen varovasti alettua, elettyäni jo jonkin aikaa ilman suojamuurejani, romahdan täysin. Silloin olen yrittänyt itsemurhaa. Silloin olen ollut vaarassa langeta alkoholismiin.

Viime kevät-kesä-syksy oli elämäni raskainta aikaa; ehkä paluu Suomeen niin monen vuoden jälkeen oli yksinkertaisesti vain stressaavaa, ja sitten sen päälle tuli muita ongelmia. En vain enää kestänyt. Mietin monesti silloin, kun epäilin T:tä, että seuraisinko häntä tai vakoilisinko hänen puhelintaan. Saisin selville, onko hän todella jättänyt tyttöystävänsä, kun asiat vaikuttivat niin epäilyttäviltä. Olen väittänyt, että en tehnyt sitä, koska yritin luottaa häneen, ja kunnioittaa hänen yksityisyyttään. Se ei ole totta. Oikeasti en vain uskaltanut. Olin todella heikoilla, enkä uskonut kestäväni petosta. Siksi en halunnut tietää. Suljin silmäni. Kun nyt ajattelen olotilaani silloin, ja kaiken paljastumista esim. T:n seuraamisen tuloksena, uskon, että olisin todella romahtanut. Mielenterveyteni olisi järkkynyt. Siksi minun piti odottaa, ja antaa ajan kulua, ja rakkauden kasvaa meidän välillämme, ennen kuin jaksoin selvittää asioita. Minun aloitteestanihan kaikki selvitettiin viime keväänä. Silloin olin tuntenut itseni rakastetuksi tarpeeksi kauan, että selvisin myös minuun kohdistuvasta petoksesta, vaikka kummankin antaja oli sama henkilö.

Rakkaus mahdollistaa kaiken. Se on ainoa asia, mistä saa todellista voimaa. Ilman T:n rakkautta en olisi kaikkeen tähän pystynyt. Vaikka tämä ei kestäisikään, olen saanut kokea niin paljon rakkautta, että kestän jatkossa helpommin mitä tahansa vaikeuksia. Olen onnellinen, että olen jaksanut pysyä tässä. Tajuan vasta nyt kunnolla, kuinka yritin vain pakoon ongelmiani, kun juoksin Teston perässä. Onneksi en siihen ryhtynyt loppujen lopuksi.

Voin niin paljon paremmin, että kiinnitän huomiota luontoon. Vihaisena ja masentuneena sorsa on vain sorsa, mutta kun mieli on tyyni, näyttääkin todella kauniilta, kuinka lokit kyhjöttävät jääsärkällä keskellä merta täydellisen harmonisessa muodostelmassa, nokat kaikilla samaan suuntaan. On elähdyttävää, kun näkee variksen (tai muun ison linnun; tunnen niitä niin huonosti) liihottavan stressittä vastarannalle tuore hiiri nokassaan. On kivaa katsella, kuinka sorsat uivat innoissaan aivan uusissa paikoissa, kun myrsky on vyöryttänyt meren rannalle asti. Tämä on oikeasti iso asia minulle. Olen elämäni ajatellut, ettei mikään voisi olla tylsempää kuin lintujen bongaus, ja nyt rupesin salaa itseltäni ajattelemaan eräänä päivänä, että se voisi olla hyvinkin kiinnostavaa. Luoja tietää, mistä se edes tuli mieleeni, koska sillä hetkellä ei lintuja ollut mailla halmeilla, vaan olin töissä. Mieleni on ilmeisesti vain saanut rauhan ja pyrkii yhteyteen luonnon kanssa, minne ihminenkin eläimenä kuuluu. Vaikka olenkin kiroillut kaupungista muuttoa tänne lähiöön, on tämä silti ollut elämäni antoisinta aikaa luonnon läheisyyden takia. Sielu lepää, kun voi millä tahansa ilmalla vain pukea pilkkihaalarit päälleen ja lähteä kävelylle kuin ehta maalainen. Taidan ihan oikeasti nyt ostaa lintukirjan. T oli nähnyt täällä yhtenä iltana pöllönkin!

Muutakin positiivista muutosta on tapahtunut. Jouduin koko eilisen päivän oman osastoni sijasta kököttämään paperiosaston kassalla, mikä innostavuudessaan vastaa lobotomiaa, paitsi että on siitä tietoinen ja se ärsyttää, kun taas lobotomiapotilaat kaiketi kokevat vain jotain tiedostamatonta ahdistusta tilastaan. Kiinnostavien kirjojen sijasta möin siis kyniä, kansioita ja post-it-lappuja, enkä saanut tietenkään liikkua mihinkään kassaltani. Taukoja ei annettu, koska paperiosaston ihmiset ovat fanaattisia puurtajia, jotka vain unohtavat kassaparan kärsimykset. Kaikesta tästä huolimatta en ärsyyntynyt humalaiselle asiakkaalle, vaan tunsin empatiaa. Ajattelin myötätunnolla, että hänellä on varmasti todella vaikea elämä. Samoin kävin vain hyväntuulisesti pyytämässä taukoa, vaikka kollegani kävivät raivoamassa vieressä, että paperiosastolla ei pääse tauoille heidän epäsolidaarisuutensa takia. Koska pyysin kauniisti, sain myös anteeksipyynnön siitä, että minut oli unohdettu. Jaksoin loppupäivän paljon paremmin kuin olisin jaksanut, jos olisin vain katkerana mököttänyt kohtaloani.

T:n petollisuuden paljastuminen on ehdottomasti parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut, koska se on pakottanut minut kohtamaan omatkin ongelmani. Joinakin päivinä elämä on edelleen todella vaikeata, mutta kehitys on tasaisessa nousussa. On helpottavaa esimerkiksi tajuta, että jatkuva ihastuilemiseni onkin vain eräs seksiriippuvuuden muoto (totta se on, lue vaikka täältä) - kun voin nyt vain sivuuttaa sen ja ns. nähdä sen läpi, ei tarvitse luulla että olen oikeasti rakastunut, ja romuttaa parisuhdetta toisensa jälkeen sen takia. Olen vihdoin saanut vastauksen yhteydenottoihini Sexpon tiloissa tapahtuvaan seksiriippuvuusryhmään, ja perustamassa naisille omaa ryhmää. Vihdoin olen saamassa kiihkeästi haluamaani apua.

Tämä blogi toimii minulle terapiana, sen kirjoittamisen myötä olen oppinut käsittelemään ongelmiani hieman järkevämmin. Erityisen antoisaa on, kun joku kommentoi kirjoittamaani. Siitä on apua enemmän kuin kukaan voi ymmärtää. Haluan kiittää siitä teitä, jotka niin joskus teette.

ujoudesta

2005-01-08T09:13:00.001-08:00

Luin Laurin päiväkirjasta mielenkiintoisen havannoinnin ujoudesta: ujot lapset eivät osaa tulkita kasvojen ilmeitä yhtä hyvin kuin muut, ja ehkä juuri noista tulkintavaikeuksista johtuvista konflikteista ja hämmennyksestä johtuen rupeavat välttelemään ihmisiä, eli tulevat ujoiksi. Hmm.

Minä olen ollut ujo koko ikäni, vaikkakaan enää sitä ei minusta oikeastaan huomaa. Mietin, olenko sitten joskus ollut huono lukemaan kasvojen kieltä. Mieleeni tulee 10-vuotias-synttärini: olin pyytänyt kauhean läjän luokkakavereitani juhliini, ja jostain minulle tuntemattomasta syystä he kääntyivät kaikki yhdessä pilkkaamaan minua. Kun mietin asiaa myöhemmin, tajusin tuskallisen totuuden: he olivat jo jonkin aikaa vältelleet minua jostain syystä. Olin loukkaantunut ja hämmentynyt - vaikka olen ujo, olen aina ollut suosittu. Ehkä olen jotenkin tuppautunut minua haluamattomaan seuraan, koska en, todella, ole osannut lukea ihmisten elekieltä.

Pääsin kipeästä tilanteesta helposti eroon, koska muutimme. Sain uusia kavereita. Olin kuitenkin varovaisempi kuin aikaisemmin tuosta rajusta jengihylkäämisestä johtuen, ja voilà, taas sain paljon kavereita. Koulun koviksetkin jostain ihmeen syystä hyväksyivät minut, vaikka olin kiltti tyttö ja hyvä koulussa. Yläasteella minusta itsestäni kasvoi kovis, joten seurani oli tietenkin useimmille himottavaa (en ollut ilkeä kovis, mutta minulla oli tietynlaista valtaa). Sisimmässäni tuon kuoren alla olin kuitenkin hiljainen ja ujo tarkkailija. Opin tuntemaan ihmisten luonteita vain katsomalla heitä. Nykyään luotan kehon kieleen usein enemmän kuin sanoihin, ja siitä on ollut minulle hyötyä. En lankea kovin helposti ihmisten vilpillisyyteen, enkä sitten joudu niin usein pettymäänkään.

Tämä kaikki tuli mieleen minulle, kun ajattelin puoliksi epätoivoisena, puoliksi huvittuneena, minun ja Teston välillä meneillään olevaa jatkuvaa peliä. Tiedän ihan varmaksi, että kun Testo puhuu minulle, hän ei puhu samalla tavalla kuin toisille. Hän yrittää päästä minua lähelle. Tiedän, että kun hän kysyy minulta, mitä kuuluu, se ei ole voinnin kyselyä, vaan tarkoittaa: "vieläkö aiot olla sen T:n kanssa vai joko saan sinut?". Kun olen sille avoin, kontakti syntyy hetkessä. Kun olen päättänyt, niin kuin nyt, etten mene siihen mukaan, minulla on kova ja raskas työ yrittää ilmeilläni ja eleilläni tehdä selväksi että "olen pahoillani että sekoitan sinut, mutta olen taas päättänyt käyttäytyä hyvin". Se on raskasta siksi, että Testo ei ole osaavinaan lukea näitä viestejä, vaan kieltäytyy näkemästä ne, ja yrittää yrittämistään päästä flirttailulla läpi.

Olisi helppoa, jos kaikki suostuisivat tähän tällaiseen avoimeen viestintään. Asiat hämmentyvät, kun sanoo yhtä ja tarkoittaa toista, ja koska kaikki ihmiset osaavat jossain määrin lukea eleitä (paitsi ehkä ne todella ujot), he hämmentyvät toisen ristiriitaisista viesteistä. Kommunikointi vaikeutuu. Jos pomoni sanoisi minulle suoraan, ettei välitä minusta paskaakaan vaan haluaa minun vain tuottavan hänelle kunniaa, kunnioittaisin häntä paljon enemmän kuin nyt, kun saan kuunnella epätosia maireuksia ja niiden perään vihjattuja uhkauksia.

tervetuloa, järki!

2005-01-08T09:13:00.000-08:00

Meinasin lintsata videoelokuvan palauttamisesta sään takia, mutta olen edelleen itselleni raivoissani eilisestä reseptin etsimisestä eli siitä, kuinka saamaton ja kaoottinen henkilö olen, joten toimin tunnollisesti ja vein videon kävellen töiden jälkeen, enkä huomenna autolla myöhässä (T = auto palaa vasta yöllä). Puskin sateen vihmassa märkänä kuin uitettu koira katuja eteenpäin - mukavaa se ei ollut, mutta en minä pientä sadetta pelkää. Skotlannissa satoi aina ja useimmiten vaakatasossa, joten opin että pipo on sateenvarjoa kätevämpi ja märät vaatteet kuivuvat. Skotlannissa ei kuitenkaan koskaan talvellakaan (okei, ylämailla kyllä, mutta minä asuin alamailla) vaivu lämpötila alle nollan, joten siellä ei ole myöskään jäätä, mikä tuollaisessa tihkusateessa muuttuisi hengenvaarallisen liukkaaksi. Meinasin taittaa jalkani, selkäni ja niskani tasapainoillessani tuolla kuoleman kentällä. Tällaisina päivinä kaipaan ankarasti takaisin kaupunkiin.

Seikkailuhenkisen kotimatkani jälkeen kaahasin pyjamahousut jäisten reisieni lämmikkeiksi ja tarjoilin itselleni kuuma glögiä ja jäätelöä hyvin suoritetun kansalaisurakkani johdosta, nimittäin sen, että olen ollut koko päivän ahkera, tunnollinen ja suorastaan säteillyt hyväntuulisuutta siten tehden kollegani onnellisiksi. Osaan näemmä tarvittaessa olla todella valloittava. Harmi kyllä en yleensä tahdo. No, ei tuo kyllä pidä paikkaansa - olen usein todella hyväntuulinen ja useimmiten mukavaa seuraa, joskus vain olen niin masentunut, että heittäydyn katkeraksi ja kärsivällisyys on tiukalla. Nyt mielialalääkkeet ovat ilmeisesti taas ottaneet kiinni aivoistani ja oloni on tasapainoinen. Yritän sitoutua niiden käyttöön juomatta enää alkoholia. Masennus on kamalaa.

Mietin, voinko jotenkin vinksahtaa päästäni tämän nimenmuutokseni kanssa. Esim. nyt syön maltillista ja mietoa vaniljajäätelöä - Sofia on aina ahnehtinut rikasta ja raskasta suklaata, mutta lempeä vanilja on juuri sopivaa Annalle. Koko tämän päivän olen toiminut esimerkillisen annamaisesti, palvellut asiakkaita ja ollut ystävällinen jopa V:lle kaikesta hänen ylimielisyydestään huolimatta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja sanoin ääneen 'Anna', ja hymyilin. Mietin, muuttuisinko luonteeltani, jos vaihtaisin sen kutsumanimekseni - olen ikäni inhonnut olla minä, Sofia. Pienenäkin vihasin nimeäni jo senkin takia, että minulla oli s-vika. Jos olisinkin tästä lähtien Anna? Jos vain aloittaisin alusta? Vai tulisiko skitsofreeninen olo?

Skitsofreniasta puheenollen: lueskelin tässä päivänä muutamana skitsofreniasta kun törmäsin siihen telkkarissa jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Ensin tuli tietenkin elokuva 'Kaunis mieli', mihin samaistuin riippuvuuksineni, ja sitten näin NYPD:n viimeisimmän jakson, jossa äidinmurhaa lapsena todistanut mies oli sairastunut skitsofreniaan. Tulin kaiken tutkimiseni jälkeen siihen tulokseen, että skitsofreniaan voi hyvällä syyllä verrata riippuvuuteen, koska sillä on sama funktio: paeta todellisuutta. Muistan, kuinka Psykopaatti III aikoinaan sanoi, että meidän tapaisemme (minä ja hän) herkät, ristiriitaisissa perheissä kasvaneet ihmiset monesti sairastuvat skitsofreniaan. Vaikka en ole järkyttävissä tilanteissa toiminut ihan täysijärkisesti, on tapanani kuitenkin ollut ennemmin kieltää tapahtunut todellisuus, tai paeta sitä jonkinlaiseen riippuvuuteen. Minä olen ollut riippuvainen ruoasta, tupakasta, liikunnasta, elokuvista, alkoholista ja seksistä. Huumeitakin kokeilin, mutta en luojan kiitos niistä välittänyt. Olen jotenkin tasapainoillut kaidan elämän rajalla koko ajan, ja minusta tuntuu, että tie tuhoon ei ole ollut missään vaiheessa kaukana. Viime hetkellä olen jotenkin aina kiskaissut itseni paremmalle polulle, ja seurannut sitä taas jonkin aikaan.

Kummallakin kerralla, kun olen ollut mielialalääkityksellä, olen lopettanut tupakoinnin noin vain, koska sitä ei tee mieli, ja seksinhimo on ainakin tällä kerralla vähentynyt lähes sairaalloisesta normaaliksi. En tunne tarvetta juoda alkoholia niin paljon kuin ennen, ja nyt en suorastaan enää halua, koska se ei ole hyväksi. Syön normaalimmin ja terveellisesti enkä ahmi herkkuja kuin viimeistä päivää. Kun aivojen kemia siis saadaan masentuneella ihmisellä normaalitilaan, riippuvuudet hellittävät. Niitä ei tarvita. Sietokyky on normaali, eikä pakoa ja jännitystiloja tarvita. Minusta se on hienoa. En tietenkään aio olla loppuelämääni lääkityksellä, mutta nyt elämäni on siinä määrin normaalia, että voin keskittyä hoitamaan itseäni kuntoon. Masennus on todella kamalaa ja hallitsevaa - viime päivätkin olen ollut aivan tuuliajolla juotuani niin paljon alkoholia, että tabut eivät toimineet: en ole muuta pystynyt miettimään kuin sitä, että T:n siskon kaaso on T:n ex-vaimo, ja minä luonnollisesti joudun nyt tapaamaan hänet. Vihaan häntä siksi, että T on aikanaan rakastanut häntä niin paljon, enkä suostu millään uskomaan, T:n vakuutteluista huolimatta, että hän rakastaa minua enemmän. Pelkään ex-vaimon näkemistä kuin Saatanaa. Olen varma, että T pitää häntä minua kauniimpana/seksikkäämpänä/whatever, ja mieluummin olisin vaikka keuhkokuumeessa kuin menisin koko helvetin häihin. Miksi elämässä pitää olla aina jotain vaikeaa? Ja miksi tällaista tapahtuu näin hiton epävarmalle ihmiselle?? Juuri tästä epävarmuudesta täytyy päästä. Suunnitelma: ei alkoholia eikä vehnää vaan paljon balettia ja joogaa kaikkien näiden häiden läpi (myös T:n siskopuoli menee naimisiin, ja sitten tietenkin me). Ainakin voin yrittää vahvistaa itseäni tulevia koitoksia varten. Ei ole mitään syytä ottaa kaikkea tuollaista kauhua vastaan siaksi turvonneena, sen voi tehdä myös hyvännäköisenä. Hurraa Bridget Jones, idolini.

Ulkona myrsky lähenee. Koska olen järkyttynyt T:n isän kuolemasta/tsunamista/tulossa vanhaksi, huolestuin myrskystä niin, että kinusin T:n lähtemään mökiltä aikaisemmin ennen kuin taivas (vai meri?) aukeaa. Lähtivät matkaan. Olen lapsellisen innoissani siitä, että he tulevat takaisin. Vielä tänään he olivat olleet (taas) pulkkamäessä (Koira oli laskenut pulkassa jo kuin vanha tekijä), ja kohta he ovat taas täällä. Minun perheeni.

pulkkakoira

2005-01-07T13:13:00.000-08:00

Maistraatissa käynti oli eksoottinen kokemus. Meitä palvellut neiti siirtyi palvelemaan jotain aika kovassa laitamyötäisessa olevaa (tulevaa) rouvaa, ja me saimme jatkaa todella happaman tyypin kanssa. Kynän viskelyn lomasta hän sai kuitenkin sysättyä meille tarvitsemamme lomakkeet, ja melkein raivostui, kun kysyin, voinko samalla saada nimenvaihtolomakkeen. Sain sen, mutta tyyppi häipyi. Täytin sitä sitten kaikessa rauhassa (siihen meni muutama sekunti, mutta ymmärrän kyllä että joskus palveluammatissa olevan ei vain huvita palvella). Kutsuin avuksi kolmannen henkilön, joka tarkisti lomakkeen, tarkisti henkilötodistukseni, ja totesi nimen olevan voimassa saman tien. Mitään se ei maksanutkaan; ensimmäinen kerta on ilmainen. Absurdia kerta kaikkiaan. Noin sitä voi vain vaihtaa nimeään, tuosta vain.

Käytännössä tämä vaihdos ei vaikuta elämääni mitenkään. Äitini kertoi aikoinaan, että kahden nimen sijasta minulle piti tulla kolme, mutta keskimmäinen niistä tiputettiin kirkkomatkalla pois. En ymmärrä miksi, ja pidin tuosta kolmen yhdistelmästä. Minusta on aina tuntunut kuin äitini olisi vienyt minulta jotain. Kun valitin tästä hiljattain T:lle, hän sanoi aivan minun odottamattani "ota se takaisin!". Yksi niistä syistä miksi rakastan T:tä. Ihan kuin voisin korjata kaikki virheeni hänen kanssaan. Niin sitten päätin tehdä. Nyt minulla on kolme nimeä, keskimmäinen ja takaisinhankittu on Anna. Mukava normaali nimi, josta tulee mieleen Carl Larssonin satumaailma. Anna on sellainen ihminen, joka pitää turkooseja vaatteita ja maalaa kotinsa valkeaksi, opiskelee tunnollisesti ja uskaltaa olla lähellä sängyssä, vie Koiraa ulos ja jaksaa palvella asiakkaita. Anna on tasaisempi kuin minä. Ehkä se tarttuu minuunkin.

Tänään sitten taas on ollut ahdistava päivä. Opiskelua: nolla sekunttia. Tajusin aamulla, että viimeinen masennuslääke meni kurkusta alas, ja rupesin etsimään reseptiä että saisin huomenna lisää. Ei missään. Kaikki on muuton jäljiltä ihan sekaisin, koko kämppä on täynnä pinoja papereita, pinoja kirjoja, pinoja lehtiä. Pinoja pinoja pinoja. En voinut muuta kuin käydä kaikki pinot läpi, ja löytyihän se sitten sieltä. Nyt on pinot järjestyksessä, mutta edelleen ahdistaa. Olisin ihan todella halunnut tänään opiskella. Nyt kuitenkin jo väsyttää, ja veljen koira pitäisi viedä ulos. Sen jälkeen menen kyllä sänkyyn lukemaan sarjiksia. Enköhän ole sen ansainnut.

T on mökillä Koiran kanssa. Oli vienyt sen pulkkamäkeen. Ensin Koira oli vain juossut vierellä ja haukkunut, ilmeisesti yrittänyt suojella T:tä tuolta vaaralliselta vehkeeltä, mutta sitten T oli saanut sen houkuteltua mukaan kyytiin. Iso koira pulkan kyydissä! Kysyin miksi T pakotti sen siihen, koska Koira oli kuitenkin ollut vähän hermostunut (mutta pysynyt käskystä paikoillaan). T selitti, että jos se tottuisi siihen, se voisi olla sen mielestä hauskaa. En olisi ikinä keksinyt tuollaista itse. Koira pulkkamäkeen. T on jotenkin todella valoisa ihminen, toisin kuin minä. Kun päätimme olla nämä päivät erillämme senkin takia, että vähän olisimme yksinkin välillä, T on todella käyttänyt päivät rentoutumiseen. Laskee pulkalla, lukee kirjoja, lämmittää saunaa. Minä taas? Eilen vedin ahdistuskännit, tänään etsin koko päivän reseptiä ja siivosin, huomenna on töitä. Ehkä huomenillalla saan vähän tehtyä opintoja, ja rentouduttua?

Katsoin tänään Levottomat 3. Ahdistavan samankaltaista elämää kuin minulla. Pelästyin, kun ajattelin että olen ollut muutaman millin päässä kaiken menettämisestä itsekin. Samoin T. Ajattelin taas, että T:n ja minun polut ovat kohdanneet juuri oikeaan aikaan, kummankin osalta. Niin kuin olisi tarkoitus, että me pakotamme toisemme parantumaan.

pizzaa, teetä ja maksalaatikkoa

2005-01-04T00:24:00.000-08:00

Lihaksia särkee. Lopen kyllästyneenä palveluammattiini, joka saa ihmisen rammaksi ja stressaantuneeksi, päätin jättää mökkireissun väliin ja jäädä kotiin tekemään gradua, jos vaikka valmistuisi, koska on muutama päivä vapaata töistä. Samalla otan veljen koiran hoitoon, mikä onkin hyvä koska T uhkaa ottaa Koiran mukaan mökille. Kolme päivää ilman Koiraa tuntuu samalta kuin oma lapsi lähtisi vuodeksi ulkomaille.

Aah, vapaata aikaa iltapäivään asti. Vein Koiran lenkille ja aloitin jo hississä supinan maksalaatikosta (herkkua, joka saa kuolan valumaan, ja mitä se saa kerran viikossa). Kun vielä kotona vahvistin, että maksalaatikkoa on luvassa, Koira nosti katseensa kattoon kuin sanoakseen "oh thank you Lord". Hehe. Itselleni keitin teetä ja kapinallisen mielialan vallitessa (masennuslääkkeet eivät vielä ole päässeet täyteen teräänsä kännäyksen jäljiltä, ja on pms) päätin ottaa itselleni aamupalaksi T:n tekemää hyvää pizzaa, vaikka elimistöni ei siedä vehnää. Walk on the wild side. Ehkä seuraavaksi irrottelen NYPD:n parissa.

Huomasin eilen, päätettyäni pitää itseni kurissa ja edelleen tuntiessani häpeää nolosta teinikäyttäytymisestäni, että suorastaan vitutti kun Testo yritti taas flirttailla. Olen menossa naimisiin! Eikö se jo riitä?? Mutta hyvä siis, ainakaan en lähtenyt siihen mukaan. Alan ehkä kasvaa aikuiseksi.

Tänään menemme maistraattiin sopimaan päivästä. Jännää.

vituttaa!!!

2005-01-03T11:05:00.000-08:00

Perkele. Huonolla tuulella kuin muuli. Liika alkoholinjuonti ilmeisesti torpedoi mielialalääkkeiden vaikutuksen ja nyt on vain koko ajan vihainen. Koko päivä töissä meni vauhdilla & vihaten, koko ajan piti tehdä täysin älyttömiä juttuja uudestaan ja uudestaan ihan vain siksi, että johto on täysin kykenemätöntä hommaansa. Aargh.

En tajua, millä oikeudella ihmiset antavat itsensä olla niin itsekkäitä ja tyhmiä. Aasiassa kuolee ihmisiä vaikka millä mitalla, eloonjääneilläkään ei ole syötävää tai asuntoa, ja täällä kusipäiset ihmiset vain tuijottavat omaan napaansa. Miten kenelläkään ihmisellä on oikeus töniä toisia kaupassa, tai keskeyttää "mävaankysyisinäkkiä"-kommenteillaan, kun ilmiselvästi näkevät ja kuulevat myyjän edelleen puhuvan toisen asiakkaan kanssa? Entäs mikä saa täysi-ikäisen ihmisen soittamaan kauppaan, juoksuttamaan myyjää edestakaisin tiedustellakseen erilaisten sanakirjojen laajuutta, hintaa, painovuotta yms., ja toteamaan kuitenkin tuon kaiken jälkeen tulevansa katsomaan niitä myöhemmin? Miksei voi tulla soittamatta, kun kuitenkin pitää ne nähdä? En tajua. Itse olen tottunut pienestä pitäen vähän katselemaan ympärilleni, jos vaikka löytäisin mitä etsin (ja yleensä löydänkin) ja ylipäätänsä menemään kauppoihin enkä soittelemaan niihin, koska kuitenkin haluan nähdä ostamani tuotteet. Toki tarjoamme tätä palvelua aktiivisesti ihmisille, jotka etsivät jotain tiettyä kirjaa sitä löytämättä, ettei turhaan tarvitse juosta edestakaisin. Myös soitamme asiakkaille, kun jotain tuotetta on tullut lisää varastoon sen ollessa loppu viikko sitten. Mutta nykyään tuntuu olevan kasapäin idiootteja, jotka kävelevät vaatekauppaan ja kysyvät, onko siellä paitoja. Annan taas ohjeistusta:

1. Jos näet ihmisen, jolla kaupassa on samanlaiset työvaatteet päällään kuin kaikilla muillakin kassoilla yms., ei tarvitse kysyä "ootsä myyjä" tai "ootsä töissä täällä", koska ihan varmasti kaupoissa ei liikuskele siivilejä myyjien valepuvuissa. Kyseinen henkilö on varmasti myyjä.

2. Älä koskaan kiilaa toisia asiakkaita "mävaankysyisinäkkiä"-kysymyksillä, elleivät ne sitten ole tyyliä "missä on paperiosasto (johon voi todella suoraan viitata kädellä suunnan)/paljon kello on/onko tämä kirjakauppa". Ei ole luultavaa, että kukaan myyjä todella muistaisi sadoistatuhansista myynnissä olevista kirjoista ulkoa juuri sitä englanninkielistä surf-opasta minkä perässä olet.

3. Ole ystävällinen ja pidä vähän etäisyyttä toisiin asiakkaisiin. Miksi pitää tunkea toisen kylkeen, kun hän allekirjoittaa kuittiaan? Haluatko itse että joku vakoilee sinun henkilötietojasi? Eihän se millään nopeuta palvelua.

Olisi myös ihan kiva, jos tajuaisitte, että huonot kirjat eivät ole kirjakauppojen kustantamia tai myyjien kirjoittamia. Me olemme jälleenmyyjiä. Ihan tässä muutama päivä sitten sain (kyllä,) puhelimitse kuunnella jonkun asiakkaan valitusta siitä, kuinka tri Atkinsin uusin oli "täyttä paskaa". En ole kirjoittanut sitä herra Atkinsin salanimellä, ja olen aika varma siitä ettei ole kukaan muukaan putiikissamme, koska se lienee laitonta. Kukaan lukenut Katja Kallion Kuutamolla? Olen varma, että Kallio on ollut töissä kirjakaupassa, tai hän ei voisi tietää miten vituttaa jankuttaa ja jankuttaa jollekin tollolle, että kun painos on loppu, kirjaa ei saa mistään, vaikka asiakkaan elämä olisi siitä kiinni. Aargh, aargh, aargh.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tehtyäni pitkän päivän turhaa työtä pääsin lopulta töistä. Kotimatkalla törmäsin tietenkin vanhaan ärisevään kassialmaan, jolla oli suloinen snautserinpentu. Sydämeni kaatui kyljelleen, kompastui ja haavoitti itsensä. Tietenkin on mahdollista, että ko. nainen oli hellä huoltaja, mutta jotenkin kuitenkin epäilen sitä. Rakastan yli kaiken eläimiä, ja todella, todella kärsin, kun näen eläimiä jotka ovat kyseenalaisessa hoidossa. Tekisi mieli mennä tivaamaan, saako koira varmasti tarpeeksi ruokaa, liikuntaa, koulutetaanko sitä... Koira on yhtä onnellinen ilman kuria kuin murrosikäinen nuori. Kuitenkaan ei oikein voi puuttua ihmisten asioihin, ellei näe suoranaista laiminlyöntiä. Jos viimepäiväiset uutiset ovat välillä itkettäneet, on tuollaista viattomiin eläimiin kohdistuvaa ylenkatsetta vielä vaikeampi kestää.

Lehdet ovat täynnä hallituksen arvostelua katastrofin hoidosta. Eikö kukaan näistä ihmisistä lue lehtiä? Kenties he eivät ole huomanneet, että lehtien mukaan mm. ruotsalaiset olivat kadehtineet suomalaisten ripeyttä asiainhoidossa? Eikö tuntemattomalle valittajalle Turusta vai mistä se nyt oli (iltapäivälehdet tänään) tullut mieleen, että kenties hallitus ei voi reagoida yksittäisen ihmisen ilmoitukseen jostain kaukomailla tapahtuneesta katastrofista, ja lähettää samoin tein koneita ja lääkäreitä viipymättä matkaan? Niin kuin tuollaista ei voisi koskaan tapahtua vain huonon huumorintajun/sabotaasiyrityksen merkeissä? Ehkä hallituksen on kuitenkin tällaiset asiat tarkistettava ennen kuin toimiin ryhdytään? Olen lähinnä anti-hallitus, en pro, mutta tuo todella sapettaa. Jos asianomaisilla mailla ei ole mitään pätevää hälytysjärjestelmää tsunamien varalta, miten helvetissä sellainen valmius voisi olla täällä Pohjolan perukoilla, vain siksi että siellä jossain on suomalaisia matkalla? Niitä on monessa muussakin paikassa. Mistä resurssit kaikkien näiden paikkojen vartiointiin täältä Suomesta käsin, varsinkin kesäaikaan? MIKSI pitää tehdä tuskallisesta tilanteesta vielä vaikeampi tuollaisella tarpeettomalla valituksella???

Silti nämä itsekkäät ja kusipäiset suomalaiset ovat lahjoittaneet aimo summan rahaa avustusjärjestöille. Siitä olen kuitenkin ylpeä.

häät, valmistelua

2005-01-02T04:49:00.000-08:00

Olemme jo varanneet ravintolan, koska emme aio pitää perinteistä vastaanottoa. Olemme varanneet häämatkankin, Egyptiin. Vielä emme ole varanneet maistraattia, eikä kutsuja ole lähetetty... Sen sijaan ainakin minä olen jo kertonut kaikille mahdollisille tutuilleni, töissä ja sen ulkopuolella, ihan ilmiselvään Bridget Jones-tyyliin: "Mä meen naimisiin!", lue: minä, ei me, siis vihdoinkin joku huolii minut enkä jääkään vanhaksipiiaksi (niin kuin tätini julmasti ennusti joskus kymmenisen vuotta sitten jonkun suhteen kariutuessa).

Testo on mielestäni ottanut uutisen jotenkin raskaasti, mikä saa minut epäilemään että hän olikin rakastunut minuun, eikä vain ihastunut. Hän tuli katsomaan telkkariani ostoaikeissa kun viimeisenä iltana ennen irtisanomista tyhjensimme kämppääni ja mm. teeskenteli, ettei ollut kuullutkaan siitä töissä, vaikka A oli iltavuorossa hänen kanssaan. A on Sosiaalinen (juoruilija). Testo vaikutti masentuneelta, ja sitten T vielä jumitti hänet auttamaan rojujen kantamisessa. Todella mukavaa. Testo vilkuili minua vähän niin kuin särkyneen sydämen katsein, ja T kiristyi minuutti minuutilta. Seuraavana päivänä T oli todella huonotuulinen ja sanoi lopulta kaiken johtuvan Testosta. Tuntui kauhealta nähdä, kuinka paljon aiheutan käytökselläni tuskaa T:lle, ja tietenkin Testollekin. Jännityksen mukava kihelmöinti katosi sen siliän tien. Tunsin oloni sairaaksi, ja tajusin samalla myös kuinka paljon T on kärsinyt siitä, kuinka paljon hän on satuttanut minua, ja muita naisiaan, omalla ongelmallaan. Tajusin myös, miksi T on saanut itsensä raiteilleen. Ei kukaan tervejärkinen halua olla tuollainen paskiainen. En halua satuttaa muita. Olen vakaasti päättänyt saada itseni kuriin, oli mikä oli. T:tä en enää petä.

Naimisiin meno on minulle vakava asia. En ole koskaan ollut siitä erityisen innostunut, koska en halua vanhempieni kamalaa kohtaloa. Pelkään, että minäkin jäisin huonoon liittoon vain mentyäni kerran naimisiin. Avioero on traumaattinen kokemus. Siksi en ole koskaan tuntenut halua mennä naimisiin kenenkään kanssa, josta en ole ihan täysin varma. Tuntuu hullulta, että se nyt tuntuu niin hyvältä ja helpolta, vaikka T:llä on niin paljon ongelmia itsensä kanssa, ja vaikka hän on satuttanut minua näkyvämmin kuin moni muu. Vaistoan kuitenkin, että T on pohjimmiltaan hyvä mies, ja näen, että hän todella yrittää kaikkensa selvitäkseen ongelmistaan (enemmän kuin minä, itse asiassa). Tärkeintä on tietysti, että tiedän ja tunnen, että hän rakastaa minua.

Noin yksinkertaistako se olikin? Voin olla onnellinen, koska joku rakastaa minua.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2005!

love and marriage

2004-12-27T19:48:00.000-08:00

En saa nukuttua. Olen ollut hereillä jo monta tuntia kuunnellen Koiran kuorsausta. Päässä pyörii ajatuksia, miljoonia sekunnissa. Kiihtynyt olo. On tapahtunut seuraavaa:

1. Joulu. Läheisyyttä T:n kanssa. Onnea läsnäolosta, nautintoa yhteenkuuluvuuden tunteesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rakastava poikaystävä/perhe. Äiti oli oma läheisriippuvainen itsensä ja kiristi ajoittain hermojani, mutta so not. Joulu oli hyvä. T tuntuu turvalliselta kalliolta, johon voin nojailla. Rakastan T:tä, ja tietenkin Koiraa.

2. T:n sisko ja hänen poikaystävänsä tulivat käymään Tapanina. Kertoivat menevänsä naimisiin helmikuussa. Ahdistuneena ja kateellisena join liikaa, koska oli muuten vaikea teeskennellä onnellista. He ovat niin onnellisia, että vituttaa olla itse näin sekaisin. Ajattelin, että jos mekin olisimme olleet paremmassa jamassa, saattaisimme myös olla menossa naimisiin sen sijaan, että leikittelemme ajatuksella eikä mitään tapahdu. Olen kuitenkin edistynyt sen verran, etten enää katkeroituneena syytä T:tä kaikesta, vaan ymmärrän itsekin olleeni aivan sekaisin. Olen vieläkin. Seuraava todistaa sen.

3. Masentuneena siitä, ettei T ole kosinut minua sanottuani hänen isänsä kuoleman jälkeen syksyllä, että menemme naimisiin hänen halutessaan (ajat olivat vaikeat, ja T sanoi, ettei jaksa nyt keskittyä siihen) ja ahdistuneena siitä, että joudun T:n siskon häissä kohtaamaan T:n ex-vaimon, keskitin kaiken viehätysvoimani Teston hurmaamiseen töissä. Kokonainen päivä flirttailua. Ihan kuin huumetta, johon annoin itseni sortua - oli niin hyvä olla, kun oli sähköä ilmassa. Sattumaako? Vai tahallista harhautusta avioliittohaaveiden ja masennuksen keskellä?

4. Illalla puhuin T:n kanssa näistä asioista, myös Teston perässä roikkumisesta, ja T sanoi että haluaisi kyllä mennä kanssani naimisiin, mutta pelkää Testoa. Siis minua, ja sitä sorrunko vai en. Muistutti, että otti jouluna häät puheeksi (totta). Selitin, että olen tosissani ja haluan T:n kanssa naimisiin, koska rakastan turvallista elämäämme. Arki on varsin rauhallista. Riitelemme paljon vähemmän kuin ennen. T käy tukiryhmässään, ja minä olen helpottunut. Hän selvästi haluaa selvittää asiansa. Minä haen terapiaa. Testossa on enemmän tulta kuin T:ssä. Olen ennenkin jättänyt turvalliselta ja tasaiselta tuntuvan poikaystävän draaman kaipuussani, ja vaihtanut sellaiseen, jonka kanssa elämä on tulta ja tappuraa. En halua tehdä sitä enää. T:n kanssa voin itse kehittyä, olen kehittynyt jo niin paljon. Tunnen, että tämä on minulle hyväksi. Aion suhtautua Testoon kuin skitsofreenikko elokuvassa 'Kaunis mieli' sivupersooniinsa - antaa olla, mutta olla reagoimatta. Ehkä saan Teston taas kauemmaksi. Mielestäni voin hyvin selvitä tästä riippuvuudesta päättäväisyydellä ihan yhtä hyvin kuin T:kin omastaan. Ei hänkään ole "parantunut", hän vain tekee paljon töitä sen eteen. Se riittää.

5. Sovimme hääpäivän. Siihen on enää kolme kuukautta. Nyt emme pelkuroi. Varaan talviloman, ja aion ilmoittaa syyksi 'häämatka'.

Olen onnellinen. Etenen johdonmukaisesti kohti oikeaa onnea, ja kiellän itseäni astumasta niille syrjäpoluille, mitkä satuttavat. Tuntuu hyvältä tehdä näin paljon hyvää itselleen.

rauhaa ja iloista mieltä

2004-12-23T07:24:00.000-08:00

Puuh. En ole nähnyt tällaista joulumyyntiä koskaan. Olen niin väsynyt, että vaikka asiakkaat osaavat käyttäytyä ihan kunniallisesti, tekisi mieli potkaista joka toista vain siitä syystä että on taas pakko sanoa 'hei'. Testo kävi halaamassa hyvää joulua ennen lähtöään. Se tuntui vähän liian hyvältä. Tämä on tuskallinen riippuvuus, ja tuntuu pahalta yrittää tappaa sitä. Rakastan juuri tuollaisia jännitteitä, vaikka tiedänkin, etteivät ne ole minulle tai suhteelleni hyväksi. Yritän siis parhaani. Ehkä jonain päivänä Testo ei enää sykähdytä.Tämä tuntuu kamalalta erityisesti siksi, että olen juuri nyt T:n kanssa niin onnellinen.

Puolen tunnin päästä piina päättyy. Pakkaamme Koiran bemariin ja lähdemme ajamaan joulun viettoon. Joulu.Mmm. Kuusi ja kinkku. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulla on oikea parisuhdejoulu. Rakastan T:tä, ja Koiraa. Kotona odottavat isä, äiti ja koira, sekä veli, vaimo ja koira. Elämä on vain joskus niin ihanaa.

Sofian maailma toivottaa kaikille hyvää mieltä!

armoa, arvon asiakkaat!

2004-12-21T12:17:00.000-08:00

Aargh. Joulu on ihanaa aikaa. Varsinkin jos on palveluammatissa. Kirjakauppa on erityisen loistokas työpaikka näin joulun alla. On kuuma, asiakkaat roikkuvat joka sekunti kyljessä kiinni, millään ei ehdi siivoamaan kaaosta, puolet henkilökunnasta on kipeänä todennäköisimmin stressin takia... Asiakkaat kärsivät, koska eivät löydä mitään mistään, eivät löydä henkilökuntaa auttamaan heitä, jonot ovat pitkiä, ja on kuuma. Lisäksi kirjat ovat kalliita ja muutenkin koko pakollinen joulu vituttaa.

Ystävät, kuluttajat, haluan auttaa teitä. Minä olen töissä kirjakaupassa, missä meitä rivimyyjiä, jotka oikeasti olemme kosketuksissa asiakkaiden toiveiden kanssa, ei kuunnella pätkääkään. Kun sanomme osastokokouksessa kerran kuussa, että taas on valitettu kilpailijaa kalliimmista hinnoista, henkilökunnan vähyydestä, tavaroiden ympäriinsä siirtelystä jne, niin osastonjohtajamme lupaa kyllä välittää tiedon eteenpäin johtoportaalle, mutta mitään ei ole vuosiin tapahtunut. Ei meitä kuunnella. Kenties he luulevat, että vain pilailemme? Tai keksimme "asiakasvalitukset", koska meitä pännii työmäärä, joka on tietenkin kohtuullinen, mutta estää meidän surfailumme netissä? Kyllä, tämä on ironiaa.

Tosiasia on kuitenkin tämän päivän työelämässä, että ne työntekijät, joilla on se käytännönkokemus, ovat johtoportaan mielestä jotenkin turhanpäiväisiä, kun taas he itse ovat täysin vieraantuneita asiakaspalvelusta. Kuitenkin vaikuttaakseen innovaatisilta omille pomoilleen, he keksivät jatkuvasti Parannuksia. Nämä Parannukset ovat kyseenalainen kokoelma viisauksia - antaakseni esimerkkejä kirjakaupan maailmasta voin luetella seuraavia:

- henkilökunnan tunteja vähennetään viime vuodesta juuri ennen joulua, mutta valehdellaan tuntejen olevan samoissa määrissä kuin edellisenä vuonna, vaikka kaikki pystyvätkin laskemaan auki olevien kassojen määrän

- poistetaan hintalaput kirjoista, koska säästetään ainakin tunti päivässä varastopetterin aikaa, kun kirjopinoon voidaan johonkin väliin lykätä pieni yleishintalappu, jota kukaan ei näe, joten asiakkaat jonottavat neuvontaan, jossa ei ole ketään, kysymään kirjan hintaa

- päätetään, ettei kirjoja tarvitse tietenkään pitää omilla aihepaikoillaan, koska tietenkin on kätevämpää pitää pinoja uutuuksia pitkin käytäviä, mistä asiakkaiden on helppo erottaa ne kymmenien muiden uutuuksien + asiakkaiden seasta (kyllä, tämäkin on ironiaa)

Haluaisin kertoa teille kaikille, että henkilökunnalle on turha valittaa hinnoista tai siitä, että sinut on neuvottu jo kolmanteen paikkaan, koska, kuten sanottu, meitä ei kuunnella. Mutta: kun nämä asiat löytyvät asiakaspalautelapusta/mailista, syntyy totaalinen kaaos. Palaute monistetaan joka paikkaan, yritetään syyttää siitä erinäisiä myyjiä, ja jos se ei onnistu, asia todellakin viedään eteenpäin. Kyllä johtajakin tajuaa, mistä ne dollarit tulevat. Neuvoisin siis antamaan palautetta ihan kirjallisessa muodossa. Sillä tavalla voi palvelu parantua, ja ehkä säästyä muutama myyjäraukkakin hermoromahdukselta.

Yksityiselämässä kaikki hyvin. Tämä on kai jo kolmas päivä peräkanaa minkä vietän tyytyväisenä ja onnellisena T:n kanssa. Välillä toki epävarmuus hieman nostaa päätään, enhän muuten olisi minä, mutta ei ole riitaa, ei ole hysteriaa, ei ole vitutusta.

Jei.

vauhtia elämässä

2004-12-20T03:07:00.000-08:00

Viikonloppu meni kiireisesti: ensin lauantai töissä, palvelualalla kun olen, sitten suoraan siitä ajamaan T:n isän avovaimolesken luokse vähän niin kuin joulutunnelmissa. Koira takaluukkuun, suklaa esille, kirja auki. Matka meni hyvällä tuulella.

Perillä saunaa, nauramista, nukkumaan mennessä epävarmaa jankutusta. Aamulla onnea: tuntui hyvältä herätä T:n vierestä, ja Koira oli aamulenkillä nähnyt ensimmäisen rakkautensa, naapurin tyttöhaukun. Se oli niitä parhaita joululahjoja mitä ihminen, tai koira, voi saada.

Paluumatka meni Elvistä kuunnellessa, välillä Koiralle huudellessa (seuran ja yhtenäisyyden vuoksi) ja kirjaa lukiessa. Tunnelma oli hyvä. Perille tultua Koira ulos ja sitten, aaaah, SEKSIÄ.

Libido on palannut entiselleen uusien mielialalääkkeiden myötä. Mikä vielä parempaa, olen hyväntuulinen ja rauhallinen, joten on henkisetkin edellytykset harrastaa seksiä.

RAKASTELLA.

Rakastelin eilen ensimmäisen kerran elämässäni. Seksiä olen kyllä harrastanut, ja kutsunutkin sitä rakasteluksi, mutta ei se ole kyllä sitä ollut; lähinnä olen yrittänyt toteuttaa päähänpinttymiäni siitä, minkälaista sen pitäisi olla. Eli: jos se alkaa herkästi, sen pitää pysyä herkkänä, se ei saa kehittyä villiksi. Jos se alkaa villisti, niin selvästi sillä kertaa on intohimoisen seksin vuoro, eikä se saa haalistua helläksi, jne. Myös olen yrittänyt huokailla tarpeeksi, että toinen tietäisi, että tuntuu hyvältä, ja toisaalta huokaillut kohteliaisuudesta silloinkin, kun ei ole tuntunut hyvältä, koska en ole kehdannut näyttää mikä tuntuisi (enhän minä ole sen arvoinen, ihmisparka). Seksi on siis merkinnyt minulle esitystä ja kontrollia. Oikeaan läheisyyteen en ole pystynyt.

Eilen en ajatellut, yritin vain olla lähellä, koska se tuntui hyvältä. Tein mitä vain, mikä tuntui hyvältä ja nautin läheisyydestä. En pitänyt kiirettä. Nautin. Tunsin rakkautta. Se oli upeaa. Sain kaksi orgasmia, molemmat huippulaatua. Ehkä sain itseni avautumaan, koska tunnustin heti aluksi T:lle, että minua jännitti. Sitten kun hän sen tiesi, eikä silti pilkannut tai hylännyt minua, ei enää tarvinnut jännittää.

Illalla oli edelleen hyvä mieli, kun lähdimme leffaan. Leffa oli hauska, joten hyvä mieli jatkui. T piteli minusta kiinni, julkisella paikalla, ja ajattelin itsekseni, että vihdoinkin minulla on poikaystävä joka välittää minusta. Mietin, että on minua ennenkin halailtu julkisesti, mutta sitten tajusin, että esim. Mark ei todella rakastanut minua sellaisena kuin olin, ongelmineni kaikkineni, vaan ainoastaan silloin kun olin iloinen. T tietää minusta kaiken, ja rakastaa minua silti. Se on aika upeaa. Silti tunsin kauhua: mitä jos menetän tämän ihanan läheisyyden ja rakkauden? Mieleen hiipii riidan aineksia. Tajusin, että pelkoni yrittävät taas viedä voiton minusta ja onnestani, ja tajusin että yritän aina sabotoida todellista, oikeaa läheisyyttä jollain keinolla: riidalla, ihastumalla toiseen, seksillä. Kaikki pitävät minua etäälla todellisesta läheisyydestä. Kontrolli on tuntunut turvalliselta. Nyt kuitenkin vihaan sitä, joten aion yrittää kuin riippuvainen konsanaan jaksaa olla onnellinen päivän kerrallaan. Tiedän, että välillä taas retkahdan vihaani ja katkeruuteeni, mutta aion yrittää olla onnellinen vielä edes tänään, jos saisi kaksi päivää peräkkäin. Sekin olisi jo upeaa.

Etäisyyskammoinen läheisriippuvainen. Hankalaa.

rakkautta joka puolella

2004-12-17T15:14:00.000-08:00

E soitti Skotlannista. Sydän oli sykkyrällä täysin mielisairaan ex-poikaystävä-psykon takia. Kauheaa kuunneltavaa. E oli viimein saanut kolmen vuoden kidutuksen jälkeen jätettyä tyypin, ja sitten ikävöi häntä yötä päivää hänolitarkoitettuminulle-tunnelmissa. Ihan normaalia eroepävarmuutta, "onko sitä nyt tehty oikea ratkaisu", mutta niin täysin suhteetonta. Kyseessä on kuitenkin psykopaatti, joka on kolmen vuoden ajan syyttänyt sinua jokaisesta omasta epäonnistumisestaan suhteessanne.

Pakotin E:n hakemaan kirjakaupasta Women Who Love Too Much'in, ja lukemaan sen kokonaan vaikkei heti tunnistaisikaan siitä itseään. Minäkin luin sitä ensin vain vähän, ja sitten jätin kesken pelästyttyäni naiskuvaa minkä siitä itsessäni tunnistin. Jatkoin vasta vuoden jälkeen, ja viime aikoinakin olen valitettavasti, edelleen, tunnistanut siitä itseni. Niin tehokasta se on, itsepetos mielisairauden suhteen, ja niin vahvaa on naisten dramatiikan kaipuu. "Kun minusta vain tuntuu, että me olemme niin samanlaisia."

T sammui liiasta viinasta humalaisena sängylle pikkujoulujen jälkeen, ja Koira makaa onnellisena vieressä. Se Hypähteli kun tulimme vihdoin kotiin, oli ollut ilmeisesti tylsä päivä. Rakastan Koiraa. Olin siitä koko päivän huolissani, mutta enää se ei onneksi onnu.

Rakastan myös T:tä. Outoa joutua välillä myöntämään tämä.

sairautta joka puolella

2004-12-17T01:44:00.000-08:00

Puhuttiin T:n kanssa toissapäivänä. Uuden rakentavan hengen mukaisesti olimme sopineet kolme viikkoa sitten tuon päivän, ettei tarvitsisi valmistautumattomana riidellä, ehtisi vähän ajatella asioita ennakkoon. No, se toimi. Ei hysteriaa, huutoa, mitään. Rakentavaa keskustelua. Lopuksi allekirjoitimme parisuhdesopimuksen.

T kertoi tajunneensa ryhmässä käyntinsä myötä, että myös viimesyksyinen suhde M:ään olikin vain seksiriippuvuutta. Vaikuttaa järkeenkäyvältä. Tavallaan olin helpottunut: kyse ei ollutkaan tunteista, vain seksinhimosta. Eilen illalla sitten rupesin yhtäkkiä itkemään. Mitä merkitystä sillä on, mistä syystä T minua hylki ja petti? Muistin, kuinka rakastunut olin T:hen, kuinka paljon olisin halunnut olla enemmän yhdessä, ja miltä tuntuu nyt tietää että silloin kun olimme erossa ja ikävöin T:tä, hän olikin M:n tai R:n kanssa. Kyselin itkuni lomasta, miksei T rakastanut minua silloin, ja hän vain vastasi ettei siitä ollut kyse, "mä olin sairas".

Niin. Sairas. Pakkomielteinen. Seksin suhteen. Jos M:ltä saattoi saada, se meni minun ohitseni. Se sattuu. Minä olin niin rakastunut. T:llä siihen ei ollut kaikelta sekavuudeltaan tilaa. Sattuu.

Niskaankin sattuu, edelleen, mutta tänään menen kuitenkin jo töihin. Sen lisäksi Koira ontuu toista etutassuaan ja olen sen takia todella huolissani. Luultavasti se on vain venähtänyt, ehkä eilen kun juoksutimme sitä, mutta olen jo elänyt kolmen koiran lopetukset, en millään haluaisi tästä luopua vielä, rakastan sitä niin paljon. Parissa kuukaudessa se on saanut minut kokonaan lumoihinsa. Olen siitä niin ylpeä: iso musta susi, joka tottelee aukottomasti ulkona, kun muut koirat repivät ja räkyttävät. T:n isä on kouluttanut sen hyvin.

Kävin eilen ostamassa joulukortteja ja törmäsin Testoon, joka näytti liian iloiselta nähdessään minut, ja huomasi heti että olin käynyt kampaajalla. Käyttäydyin välittömästi parisuhdesopimuksen mukaisesti ja mainitsin tekosyyn varjolla jotain T:stä hillitäkseni hänen innostustaan. Naama meni heti ryppyyn. Ilmeisesti se siis toimi.

Jotenkin olen juuri nyt niin kunnollinen. Taidan jopa tänään vähän opiskella. Herrajumala.

pakkoloma

2004-12-14T10:33:00.000-08:00

Vietän pakkolomaa töistä. Menin eilen aamulla töihin ihan normaaleissa tunnelmissa, eli väsyneenä ja hieman sekavana, unta kun ei ole yleensä tullut nautittua tarpeeksi ennen aamuvuoroa. Heti ensimmäiseksi löin pääni takahuoneen varastohyllyyn. En ole koskaan ennen törmännyt siihen päälläni, vaikka se on aina siinä samassa paikassa ollut. Se oli teräväreunainen, ja sattui aika lailla. Hieroin kipeää kohtaa, ja totesin samalla että niskakin tuntuu olevan krampissa. Kotoa lähtiessä se oli vielä ihan kunnossa, ja bussimatkankin, mutta niin se vain yhtäkkiä oli totaalisesti krampissa eikä pää oikein kääntynyt.

Jatkoin työpäivää sen kummempia ihmettelemättä, törmäilin ihmisiin jatkuvalla syötöllä ja olin hieman sekava, mutta toisaalta tuossa ei ole mitään uutta. 'Kömpelö' on toinen nimeni. Vasta kun alkoi olla pinna oudon kireällä (ei sekään normaalisti ole ollut mitään outoa, mutta nyt olen ollut näiden uusien mielialalääkkeiden myötä suorastaan sydämellinen), aloin epäillä outoa oloani ja tulin siinä mitanneeksi kuumeeni. 37,4 eikä toivoakaan enää pään kääntymisestä. Kotiin vain. Ja sama jatkuu, vaikka lääkäri-setä sanoi, että relaksantit vaikuttavat heti. Siitä on jo kymmenisen tuntia, eikä kuume ole laskenut, eikä pää käänny vieläkään. Joudun virumaan kotona huomisenkin.

Au.

Ja juuri kun aloin päästä joulumyyntitunnelmaan.

Ajatuksia

2004-12-13T13:01:00.000-08:00

Tänään olen miettinyt monia ajatuksia. Näin P:n tuossa eräänä päivänä, ja hän kertoi että valokuvanäyttelyyn, mihin minä annoin itseäni kuvata, ei ole lisäkseni lupautunut kuin yksi toinen nainen, eikä hänen kasvojaan saanut kuvata. Kasvojen kuvaaminen oli tässä näyttelyssä juuri se pääasia. Kyseessä oli Amnestyn tämän vuoden teemaan, perheväkivaltaan, liittyvä näyttely. Tarkoituksena oli esittää kasvovedoksia väkivaltaa kokeneista suomalaisista naisista.

Yllätyin, että olin ainoa, joka siihen suostui; toisaalta en yllättynyt lainkaan. Kun vielä olin itse sellaisessa suhteessa, elämäni oli täynnä häpeää ja valheita. Tietenkin tiesin, periaatteessa, ettei väkivalta ollut minun tekojeni takia (riitelyä) oikeutettua. Mikään ei sitä oikeuta. Mutta jos pääsinkin tuosta yli, häpesin kuitenkin sitä, että jäin sellaiseen suhteeseen, ja annoin itselleni tapahtua noin pahoja asioita. Vasta vuosien kuluttua näin asiat niin kuin ne olivat, ja olin siihen mennessä lukenut niin paljon perheväkivallan uhreihin liittyviä tutkimuksia, että minulla oli taustatukenani tieto siitä, että en yksin kokenut asioita niin kuin ne koin. Tosiasia on, että väkivalta siltä kaikkein läheisimmältä nakertaa voimia ja itsetuntoa niin, ettei ole voimia lähteä ja aloittaa alusta. Ensin täytyy kerätä voimia, sitten ruveta vähitellen ottamaan selvää siitä miten voisi lähteä, ja sitten ruveta toteuttamaan suunnitelmaa. Tämä tietenkin edellyttää, että on sen verran rauhallinen tilanne, että voimia voi kerätä. Jos väkivalta jatkuu koko ajan, tuollainen suhteessa roikkuminen voi viedä vuosia. Joskus se voi myös viedä hengen.

Kun sitten kuulin ko. näyttelystä ja kampanjasta, harkitsin minäkin hetken ennen kuin suostuin. Sitten ajattelin sen voivan olla terapeuttinen, puhdistava kokemus, ja ajattelin myös sitä, että saattaisin toiminnallani rohkaista ja jopa auttaa muita. Olen ilmeisen selvästi keskimääräistä voimakkaampi ja rohkeampi ihminen. Tämä ei ole itsekehua, tämä on toteamus. Minulla on monia ihmisiä korostuneempi halu selviytyä ongelmistani. Se johtuu luultavasti siitä, että olen käynyt läpi keskimääräistä enemmän paskaa, enkä yksinkertaisesti enää jaksa toistaa samaa kuviota. Siksi yritän saada sitä loppumaan melkein epätoivoisella vimmalla. Siksi yritän olla niin rohkea, melkein joskus pakotan itseni siihen. Kannatan suoraselkäisyyttä kaikissa tilanteissa ja ihmissuhteissa melkein fanaattisesti, ja olen usein joutunut suorapuheisuuteni takia vaikeuksiin. Vielä useammin olen kuitenkin saanut sen takia kunnioitusta.

Toinen asia mitä olen ajatellut, on äly ja kunnianhimo. Katselen tässä puolella silmällä telkkarista 'Kaunista mieltä'. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla matemaattinen nero. Se on kuitenkin todella kaukana persoonastani. Kun olin pieni, en ymmärtänyt luvuista mitään, eivätkä ne jaksaneet minua kiinnostaa. Kielet sen sijaan tuntuivat helpoilta, joten innostuin niistä. Olen samalla polulla edelleen. Minua on kehuttu kielineroksi useita kertoja elämäni aikana (opettajani, eivät ystäväni), ja uskon sen vilpittömästi. Tiedän olevani hyvä kielissä. Minulla ei ole sen suhteen minkäänlaisia epäilyksiä tai epävarmuuksia. Opin helposti ja ääntämykseni on liki täydellistä hyvin lyhyen ajan kuluttua. Kaikesta tästä huolimatta olisin mieluummin vaikka edes keskinkertainen matemaattinen sankari. Olisi mahtavaa, jos elämä olisi hajamielistä kulkua hitaasti ajassa eteenpäin, ja vain luvut ja kaavat näyttäytyisivät kirkkaina. Olisi mahtavaa olla epäsosiaalinen, älyllinen henkilö, jota tunneasiat eivät riepottelisi näin keveästi. Looginen, kylmä, rationaalinen.

Toisaalta, kun katson tätä hyvin inhimillistä elokuvaa, on pakko ajatella myös mielisairautta, ja sitä miten se minuakin repii, ja ehkä juuri älyni takia. Minua ei ole koskaan diagnosoitu mielisairaaksi, mutta tiedän kyllä mitä on olla niin masentunut, että mieli on sairas. Kun vainoharhaisuus ja katkeruus sumentavat järjen äänen. Kun ilo ja onni on mahdoton käsite. Kun raivo syö sisältä ja hymyileminen on melkein fyysisesti tuskallista. Silloin mietin usein, että tieto todella lisää tuskaa. Kuinka paljon helpompaa olisi olla hieman yksinkertainen ihminen. Olisi mahdollisuus onneen. Minä sen sijaan murehdin jo kymmenvuotiaana ydinsodan puhkeamista nukkumaan mennessäni. Älykkäät ihmiset ovat taipuvaisempia masennukseen ja mielenterveydellisiin ongelmiin. Psykopaatit ovat usein lähes neroja.

Kolmas asia mitä olen tänään miettinyt on eläinten luonnollisuus. Iso musta susi meidän perheessämme ei yhtään epäröi osoittaa pelkoaan liukkaita pintoja kohtaan, eikä kärsi liiasta kohteliaisuudesta kun haluaa kauemmas omaan rauhaan. Nousee vain, ja häipyy toiseen huoneeseen, ja tulee yhtä luonnollisesti taas viereen kyhnäämään kun kaipaa läheisyyttä. Häntä heiluu onnellisena kun tulemme kotiin, vaikka siinä vaiheessa, oltuaan yksin kuusikin tuntia, moni ihminen olisi niin loukkaantunut että peittäisi onnensa seuran tulosta. Eläimet eivät teeskentele, eivätkä pelaa pelejä.

Olisipa se niin helppoa.

pirteyttä

2004-12-12T13:41:00.000-08:00

Olen huomannut että blogini on saanut muutaman uuden lukijan. Koska en kirjoita mitään yleishauskaa neutraalia juttua vaan hyvin henkilökohtaisista ongelmistani, lukijani joko

a) samaistuvat minuun (siis samantapaisia ongelmia)
b) rakastavat sosiaalipornoa (voiko jollain olla noin vaikea elämä?).

Silti KUKAAN EI OLE VIELÄKÄÄN ILMOTTAUTUNUT LÄHEISRIIPPUVAISRYHMÄÄNI. Se on minusta hämmentävää. Uskovatko ihmiset todella, etteivät juuri heidän ongelmansa ole niin suuria..? Käyn tällaista itsetyytyväistä vertailevaa kädenvääntöä jatkuvasti T:n kanssa. Minä ilmoitan, että olen loukkaantunut, koska T on pettänyt minua. T huomauttaa, että olenhan minäkin pettänyt häntä: koulutin sm-orjia hänen selkänsä takana, ja pari kertaa lankesin kiusaukseen, vaikka tosin useimmiten pidin housuni jalassa. Hmm. Minä vastahuomautan, että se on eri asia, koska minä tein sitä rahantarpeesta, enkä mitenkään etsinyt lisäseksiä elämääni niin kuin T. T vastavastahuomauttaa, että seksi on seksiä, etsi sitä tai ei. Minä edelleen jankutan eri motiivejani, koska minulle seksi oli vain seksiä, mutta T: llä oli suhde. T inttää, että tämä "suhde" oli hänelle vain seksinmetsästystä, eikä tunteilua. Ja niin edelleen... Haluaisin kovasti olla sitä mieltä, että minä olen tehnyt vähemmän väärin, mutta en ole aina siitä varma. Toisinaan tajuan kuitenkin olla menemättä tuohon marttyyripeliin ja tarkastella ongelmiani ihan omassa valossaan. Niitä on. Se riittää. Vertailu on turhaa, etenkin jos mielii parantua.

Meanwhile, yritin tänään töissä luoda neutraalimpaa ilmapiiriä Teston kanssa pahoittelemalla kähmimistäni pikkujouluissa, mutta se keskustelu ei ihan edennyt niin kuin olin suunnitellut. Testo lähinnä innostui enemmän. No, minä olen sanonut osani, muuta en kai voi.

M oli kylässä meidän luona. Oli kivaa yhdistää Oma Perhe ja Paras Ystävä. Kodikasta, ja niin normaalia. Nyt menen lukemaan kirjaa T:n kanssa. Jee. Elämä on joskus niin hyvää.

turkoosia hurmaa

2004-12-11T09:03:00.000-08:00

Olen ikäni ajatellut, että turkoosi on luovien, taiteellisten ihmisten väri. Olen jotenkin ajatellut, että minä en ole tarpeeksi hyvä turkoosille, vaikka käytännössä voisin tietenkin ostaa turkooseja vaatteita kaupasta siinä kuin muutkin. En vain jotenkin uskalla, koska en usko värin todella kuuluvan minulle, en usko ansaitsevani sitä. Se vain on jotenkin minua arvokkaampien ihmisten väri.

Nyt kun olen päättänyt selviytyä masennuksestani ja ongelmistani voittajana, päätin hankkia turkoosia. Tunsin oloni hieman kapinalliseksi. Käytännössä en kuitenkaan millään pystynyt ostamaan mitään turkoosia (mikä näkyisi; yhdet alushousut sain ostettua), koska se edelleen tuntui minulle kuulumattomalta väriltä, joten pyysin T:tä ostamaan minulle turkoosin kaulaliinan. Sain sen tänään. Tunnen oloni aivan erilaiseksi ihmiseksi se päälläni - niin kuin olisin yhtäkkiä osa muuta ihmisjoukkoa enkä yksinäinen erakko sen laitamilla. Tunnen oloni voimakkaammaksi. Ehkä voin kohta päästää luovuuteni irti arkailematta - tajusin yhtäkkiä eräänä päivänä, että minä jos kukaan voisin tehdä gradustani hyvän, koska minulla on taito kaivaa tietoa esiin asioista. Olen sinnikäs. Ajattelin samana päivänä myös, että ehkä voisin taas aloittaa rumputunnit. Jotain on siis tapahtumassa. Asiat, joihin olen ollut aivan liian väsynyt, alkavat taas kiinnostaa. Energia on kulkenut kerrankin minuun sisäänpäin eikä vuotanut ulos niin kuin yleensä.

Muuten, näin joulun alla haluaisin asiakaspalvelun ammattilaisena sanoa ihmisille, että hyvää palvelua saavat vain kohteliaat asiakkaat. Jos rupeat kiukuttelemaan kaupan henkilökunnalle, et varmasti saa heitä todella yrittämään kaikkeansa. Ihan vain tiedoksi. Minä olen tänään ollut ystävällinen joka ikiselle asiakkaalle, mutta minulla onkin ihan uusia mielialalääkkeitä jotka ovat kumonneet jopa pms:n. Muut kollegani elävät normaalin inhimillisen sietokyvyn varassa, ja se on kyllä päivä päivältä lyhyempi suomalaisten huonojen tapojen edessä. Kannattaa miettiä, kuinka paljon paskaa itse jaksaisi ottaa vastaan, jos olisi kassankäyttöpuolella. Kannattaa myös tajuta, että melkein poikkeuksetta nuoret ihmiset kaupoissa ovat osa-aikaisia opiskelijoita, joista suurimmalla osalla on paljon korkeampi sivistystaso kuin keski-ikäisillä, ylimielisillä asiakkaillaan.

Ihan vain tiedoksi.

vapaapäivä, osa kaksi

2004-12-10T01:57:00.000-08:00

Luonto on satumainen tänään. On valoisaa, meri on jäässä ja hienoisen kuuran peitossa. Jään keskeltä kasvavat kaislat mykistävät harmonisella kauneudellaan. Koira vierelläni tottelee jokaista ajatustani ja edessä on päivä ystävien seurassa, osaa en ole nähnyt todella pitkään aikaan.

Koiran tulo elämääni on toiminut terapeuttisella tavalla. On mukavaa, kun on joku jota hoitaa. Joku, joka tulee aina iloiseksi kun lähestyt. Joka käpertyy viereesi nukkumaan, kun katsot tv:tä. Joka ymmärtää, että kun puhallat sitä, et halua kiusata, vaan leikkiä, eikä siksi syö sinua sudensuuhunsa vaikka se on oikeasti todella ärsyttävää. Rakastan Koiraa. Se on yksi parhaita asioita elämässäni juuri nyt.

Siedän työtä ja kollegoitani paljon paremmin nykyään. Olen innostunut joulumyynnistä, tavarat katoavat käsistä ja koko ajan pitää tilata lisää. En hermostu asiakkaiden yksitoikkoisiin avausrepliikkeihin ("näätsä teiän koneelta..."/"mä oisin vaan kysyny..."/"ootsä töissä täällä"/"voiksmä ihan nopeesti vaan kysyy..") niin kuin yleensä. Hermostun vain todellisiin huonostikäyttäytyviin idiootteihin ja kusipäihin. Viihdyin eilen jopa V:n kanssa töissä.

Törmäsin eilen sattumalta Testoonkin töissä. Avasin kahvihuoneen oven, ja pelästyin kun näin hänet siellä. Hän tervehti vilpittömän ilahtuneesti, niin kuin olisi odottanut minun tapaamistani. Olin etäinen ja nolo. Koko kahvitauko meni Teston osalta täydelliseksi esitykseksi osoittaa, että minä en häntä liikuta. Minä taas en oikeasti ollut hänestä liikutettu, vaan luin tyynesti kirjaani. Kahvitauon lopuksi Testo sai aasinsillan kautta kerrottua, että puuhaa lauantaiksi treffejä. Olisi tehnyt mieli irvistää ja haukotella, se oli niin läpinäkyvää. Nyökkäsin kuitenkin vain tyynesti. Hän on varmasti raivoissaan, olen juuri sellainen ailahtelevainen nainen minkälaisia hän on minulle ennen sadatellut.

Nyt suihkuun.

vapaapäivä

2004-12-08T05:58:00.000-08:00

Kuten niin usein, en tänäkään vapaapäivänä tehnyt mitään erityisen järkevää. Hesariakaan en ole lukenut, ja koira juuri suuttui minulle kun en rapsuttanut sitä enää vaan keskityin kirjoittamiseen. Sekin vielä. Katsotaan mitä olen tänään tehnyt:

-vein koiran kahden kakan lenkille (kestää tunnin)
-söin aamupalaa ja katsoin videolta viimeviikkoisen Sopraanot (eilinen on tulossa videolla veljeltä)
-nukuin nokkaunet, vain kaksi tuntia sen jälkeen kun olin herännyt (univelkaa ja uupumusta kännäämisestä)
-kävin suihkussa, keitin kahvia, tilasin puhelinmyyjältä Glorian ja rupesin kirjoittamaan tätä.

Loistava saldo. No, sain sentään tätä ennen mailattua graduvalvojalle ja sivuaineen opelle. Aion ruveta taas opiskelemaan. Kun jätän huomiotta joko opiskelun tai säännöllisen urheilun, nupissa alkaa viiraamaan. Viime ajat ovat ehkä siksi olleet niin vaikeita. Toisaalta olen innoissani joulun tulosta. Viime vuonna en suhtautunut siihen oikein mitenkään. Tämä johtuu kai siitä että minulla on nyt oma perhe, T ja koira.

KUKAAN ei ole vastannut minun läheisriippuvaismailiini. En millään usko, että olisin yksin. Ihmiset eivät ilmeisesti halua parantua. En minäkään halunnut moneen vuoteen. Ei ole mukavaa tunnustaa itselleen ettei ole ihan normaali ja joutua kohtaamaan ongelmiaan, koska ne tulevat yleensä lapsuudesta. Minäkin yritin pitkään teeskennellä että minulla on normaali, lämmin perhe, joka rakastaa minua. Ehkä rakastaakin, mutta normaali ja lämmin se ei ole ollut. Onneksi asiat ovat nykyään paremmin.

Ahdistaa. Täytyy tehdä tänään mukavia asioita. T tuli juuri kotiin, jos vaikka lukisi vähän aikaa yhdessä. Illalla leffaan M:n kanssa.

seksiretkahdus

2004-12-07T02:33:00.000-08:00

Pikkujouluissa lauantaina lankesin taas Testoon. Itku. Oikein kunnolla. Sänkyyn en mennyt, lähinnä koska en päässyt, Testo ei pyytänyt. Tunnustin syntini T:lle seuraavana päivänä. Ei ollut erityisen onnellinen. En ole minäkään. Kyseessä on taas vanha kunnon "luodut toisillemme"-syndrooma, mikä tietenkin on täysi kupla. Edellisillä kerroilla olen niissä merkeissä päätynyt yhteen psyko ykkösen ja kakkosen kanssa. Lupaavaa siis.

Luettuani T:n seksiaddiktiokirjallisuutta minulle selvisi, että kyse oli tyypillisestä seksiaddiktin "retkahtamisesta". Se helpotti vähän - rupesin miettimään syitä siihen, miksi näin toimin juuri nyt kun Testolla ei pitkään aikaan ollut minuun vaikutusta, ja tajusin yhä selvemmin, ettei se ole todellista vaan ongelmien pakoilua. Viime ajat eivät ole olleet helppoja. T:n kokousten alku sai minussa aikaan paniikkia. Mitä jos hän ei tarvitsekaan enää minua?

T sanoi, että minun pitäisi yrittää tosissani jos aion hänen kanssaan olla, eikä pelehtiä Teston kanssa heti kun silmä välttää. Sanoi, että olen tässä kuitenkin vapaaehtoisesti, vaikka olenkin T:lle loukkaantunut. Tuo herätti minussa kaksi sangen mielenkiintoista reaktiota: suuttumuksen - miksi minä en saa pettää T:tä kun hän on saanut omasta mielestään pettää minua? Ja, muy importante: Miten niin olen tässä vapaaehtoisesti?

Ilmeisesti minun on omasta mielestäni pakko olla tässä, vaikka en oikein tajua itsekään, miksi. Siksikö, että olen läheisriippuvainen, enkä siis voi olla yksin? Olen mieluummin vaikka sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa itse asiassa en halua olla. Vai siksi, että niin kauan kuin joku haluaa minun jäävän, en VOI lähteä?

Kävin lääkärissä puhumassa tableteistani. Lääkäri-setä vaihtoi reseptin sellaisiin, joilla ei pitäisi olla seksuaalisia haluja vähentäviä vaikutuksia. Odotamme innolla. Se, että seksi on niin vaikeaa nykyään, on entisestään ahdistanut minua. Ehkä siksi lähdin etsimään jännitystä elämääni.

nimeni on sofia, rakastan liikaa

2004-12-02T03:24:00.000-08:00

Minä olen rakkausaddikti. Ihmissuhdekoukussa. Läheisriippuvainen. Kaikki suhteeni ovat olleet jollain tavalla sairaita, jopa ne joita en ole sellaisina pitänyt: ainakin olen kärsinyt niissäkin suhteissa siitä, että tylsistyn jossain vaiheessa ja rupean ihastuilemaan muihin. Pahimmillaan olen ollut hengenvaarassa. Olen seurustellut kolmen psykopaatin kanssa, ja yhden työnarkomaanin joka tilanteen kiristyessa hakkasi minua. Kaikille miehille on ollut yhteistä joku riippuvuus; yksi oli seksi-, yksi uho-, ja yksi huumeriippuvainen, ja sitten tietysti tuo työnarkomaani. Nykyään olenkin sitten taas seksiriippuvaisen daami, ja olen kieltämättä ongelmainen itsekin seksin suhteen.

Minä olen kärsinyt todella paljon kaikissa suhteissani, mutta olen silti niissä ollut tyypillisesti vuosia. Miksi? Koska olen ongelmainen ihminen, ja toisen ongelmien kanssa kamppailu mahdollistaa itsensä pakoilemisen. Jos asiat uhkaavat mennä hyvin, tai olen jonkin aikaa yksin suhteiden välillä, oloni tulee levottomaksi. Uhkaavaksi. Tuntuu että tulen liian lähelle omaa itseäni koska ei ole kriisiä mihin keskittyä. En osaa vain olla itsekseni. Siinä vaiheessa yleensä kehitän kriisin, tavalla tai toisella.

Viimeisin psykopaatti jonka kanssa seurustelin sai minut niin suuren epätoivon valtaan, että yritin kaksi kertaa itsemurhaa. Ensimmäisellä kerralla nössöilin lääkkeiden kanssa niin, etten ollut todellisessa vaarassa, mutta sain silti paljon sympatiaa psykoltani, joka löysi minut tajuttomana. Toisella kerralla olin järkyttävän riidan jälkeen päättäväisempi: oloni oli niin rikki revitty, että uskoin etten jaksaisi käydä läpi eroa ja toipumista, taas kerran, ja päätin siksi lopettaa elämäni. Kun olin vähän rauhoittunut, mietin etten oikeastaan halunnut sittenkään kuolla moisen idiootin takia, ja soitin itse ambulanssin. Jos olen ihan rehellinen, tähän päätökseen vaikutti myös se, että psykoni, joka mökötti toisessa huoneessa, ei ollutkaan tullut anelemaan sopua ja anteeksiantoa, vaan olisi antanut minun vain olla kaikessa rauhassa yksin aamuun asti, missä vaiheessa olisin tietenkin saattanut olla jo kuollut. Hän ei siis huomannutkaan, että olin yrittänyt tappaa itseni hänen takiaan! Ei sympatiaa, draamaa, epätoivoa. Vielä sairaalassa maatessani toivoin joka kerran, kun sairaanhoitaja tuli luokseni, hänen sanovan, että psykoni olisi soittanut perääni. Ei mitään. Tuon yön aikana jotain minusta kuoli totaalisesti, ja aamulla palatessani tyhjään kämppäämme olin oikeasti helpottunut, että hän oli lähtenyt.

Nuorempana ensimmäinen psykoni pahoinpiteli minut niin, että nenä murtui. En kestänyt asian käsittelyä mitenkään, joten en jättänyt psykoa enkä mennyt edes lääkäriin. Nenä luutui vinoon ja kärsin jatkuvista poskiontelon tulehduksista, ja häpesin sen lisäksi ulkonäköäni. Päätin vihdoin korjata asian seitsemän vuotta tapahtuman jälkeen. Lääkärit ja hoitajat olivat raskaan operaationi jälkeen ja aikana niin ihania, että olin hyvin vaikutettu. Tunsin, että minusta välitetään. Operaatio ei kuitenkaan onnistunut, joten jouduin vielä toiseen. Myös silloin minusta pidettiin hyvää huolta. Se oli minusta, rakkaudettomuudessa eläneestä ihmisestä niin palkitsevaa, että harkitsin kolmatta, vaikeaa leikkausta vain siksi, että pääsisin taas kokemaan tuon hoivan. Tässä vaiheessa lienee selvää, että elämäni on melko surullista. Lukija on varmaan myös päätellyt, että olen kasvanut ongelmaisten vanhempien hoivissa, jotka eivät ole kyenneet osoittamaan minulle rakkautta.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen kävin terapiassa jonkin aikaa, seurustelin viimeisimmän psykoni jälkeen vielä yli vuoden toisen miehen kanssa, onnistuin romuttamaan senkin suhteeni, ja olin sitten pitkään yksin. Jopa yli vuoden. Sitä en ole koskaan tehnyt. Luulin olevani viisas, ja parantunut, koska pyrin vapaaehtoisesti olemaan yksin, koska oli selvää että olin liian hajalla ollakseni suhteessa kenenkään kanssa. Luulin tosissani, että parantelen itseäni ja kasvatan itsenäisyyttäni. Ensimmäisten kymmenen kuukauden aikana en harrastanut seksiä kenenkään kanssa, en edes halunnut seksiä. Ajattelin, että olen ollut niin pahasti hajalla, että kuluu aikaa, ennen kuin paranen. Ajattelin, että olen parantunut läheisriippuvaisuudestani, koska osaan olla yksin. Huomaamatta jäi, että katsoin koko ajan leffoja ja join melkein joka päivä yksikseni. En siis osannutkaan olla yksin.

Sitten seksuaalisuus palasi. Se yllätti minut rajuudellaan: oli pakko saada munaa (anteeksi kielenkäyttö), ja nopeasti. Töiden jälkeen roikuin chatissa ja sovin tapaamisia saman yön ajalle, että saisin. Päästin täysin vieraan ihmisen kotiini ensinäkemällä vain päästäkseni panemaan. Päätin hankkia vakipanon turvatakseni seksin jatkuvan saamisen, koska en vieläkään tuntenut olevani valmis suhteeseen. Kokeilin kahden kanssa, melkein välitin kummastakin. Kumpikin oli Vaikea Mies: etäinen, kykenemätön todelliseen läheisyyteen, itsekäs. Satutin itseni - taas. Päätin suojata itseni: en päästäisi enää ketään lähelleni. Hankin uusia rakastajia, koska halusin edelleen seksiä. Jos uhkasin ihastua johonkin, hankin taas pari lisää - jos niitä olisi paljon, en kiintyisi keneenkään erityisesti. Minulla oli viisi vakiorakastajaa. Ajankäytön ongelmia ei ollut. Luulin parantavani itseäni, koska en rakastunut enää niin naivisti kuin ennen. Huomaamatta jäi, etten ollut melkein koskaan yksin.

Tapasin T:n. Otin rauhallisesti, en mielestäni manipuloinut häntä jättämään tyttöystäväänsä. Nyt tiedän tehneeni kuitenkin selväksi, että olin kiinnostunut. Ilman sitä T olisi varmasti vieläkin R:n kanssa. Koska näimme melko harvoin, luulin olleeni parantunut - etenin hitaasti, en maanisesti; olin vielä paljon yksin, en siis ollut riippuvainen. Jäi huomaamatta, että ajattelin T:tä koko ajan silloin kun emme tavanneet, puhuin hänestä lakkaamatta ystävilleni, ja kun hän oli tulossa käymään, siivosin, laitoin ruokaa ja tarjosin seksiä kuin viimeistä päivää. Täydellisen Naisen Rutiinit. Joskua olin töiden jälkeen niin väsynyt, etten olisi millään jaksanut, mutta minun oli väsymyksestäni huolimatta pakko. Muistan olleeni ärtynyt, kun sitten näin T:n tulevan sisälle rasvaisessa tukassa, kun minä olin ajanut itseni piippuun tälläämällä itseäni mahdollisimman kauniiksi.

Kaikki kaatui kasaan, kun T vihdoin keväällä tunnusti syntinsä. Olin järkyttynyt, kun T ei ollutkaan sellainen täydellinen, normaali mies mikä hänen olisi pitänyt olla, että olisin todistanut, että minä olen nykyään normaali. Parantunut. T olikin juuri sellainen mulkku, joita olin yrittänyt välttää viimeisen vuoden halutessani parantua. Olin vihainen itsellenikin: miksi olin antanut tämän tapahtua taas, miksi olin taas sulkenut silmäni selvästi riippuvaiselta käytökseltäni T:n suhteen? Siksi, että seksiseikkailuni olivat juuri T:n tapaamisen aikoihin saavuttaneet huippunsa, enkä enää tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Levottomuus palasi, johonkin se oli kanavoitava. T riippuvuuksineen ja monine ongelmineen oli täydellinen projekti, mihin keskittyä.

Nyt olen ensimmäistä kertaa koko kriisin puhkeamisen jälkeen mielentilassa, missä en vaadi itseltäni päätöksentekoa. En yritä miettiä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Tämä on kesken. Aika näyttää ilman minun panostustani, mihin suuntaan elämäni jatkuu. Nyt kaipaan vain itselleni apua. Olen ajatellut liittyä seksiriippuvaisten tukiryhmään, mutta haluaisin muutakin. Luin vuosia sitten Robin Norwoodin kirjan 'Women Who Love Too Much' ja tajusin, että minä olen sellainen. Obsessoin miehestäni suhteessa, keskityn häneen, syrjäytän itseni. Luen sitä nyt uudestaan, koska en olekaan kaikesta itsesumutuksestani huolimatta parantunut ko. vaivasta. Norwood uskoo, että tällaisesta läheisriippuvuudesta paranee parhaiten vain tukiryhmän avulla: on elintärkeää jakaa kokemuksiaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat samanlaisia. Näin poistuu häpeä omaa käytöstään kohtaan - on olemassa muitakin, joilla on sama vaiva. Tiedän tyttöystäviäni kuunnellessani, että tämä vaiva on yleinen naisilla, vaikka esiintyy sitä miehilläkin. Ehkä meidät on siihen opettanut oma äiti, tai sitten Hollywood. Samantekevää. Se ei ole hyväksi.

Päätin yrittää perustaa tällaisen tukiryhmän. Jos tätä blogia lukee joku, joka on kärsinyt suhteissaan itsensä kadottaen (mies tai nainen), ota yhteyttä: rakastanliikaa@yahoo.com.

Pilailijat älkää vaivautuko, tämä on todella kipeä asia.

kynttilän valossa

2004-11-23T09:49:00.000-08:00

Yksin asuessani poltin harvoin kynttilöitä yksin ollessani, vaikka asuntoni oli täynnä niitä -seurassa kyllä sytytin kynttilöitä luodakseni pehmeämmän tunnelman. En pitänyt itseäni sen arvoisena, että vain minun itseni takia tuhlaisin kynttilöitä. Kynttilät eivät maksa mitään, enkä minä todellakaan ole pihi ihminen. En pitänyt itseäni mukavan tunnelman arvoisena. Pääni on täynnä todella outoa itsevihaa ja rakkaudettomuutta.

Nyt kun asun T:llä, poltan kynttilöitä myös yksin ollessani. Se tuntuu jotenkin kuuluvan tänne, en tiedä miksi. Muutenkin tunnen oloni täällä kotoisammaksi kuin entisessä kodissani, joka todella oli vain minun. Ehkä tunnen vain oloni rakastetuksi. Tämä tuntuu tärkeältä tunteelta. Se parantaa minua.

Silti mietin joka päivä, miksi jatkan päivästä toiseen ihmisen kanssa, joka saa minut kärsimään. Mietin, enkö ansaitse parempaa, ja mieleni tekisi lähteä vain osoittaakseni, että ansaitsen. Jatkan silti päivästä päivään, ja joskus olo on suorastaan hyvä. Eilen illalla sain puhuttua T:lle pahasta mielestäni, ja sen jälkeen sain kaksi orgasmia kun myöhemmin rakastelimme. Asiat voivat olla noinkin helppoja.

Olen yrittänyt olla väkisin onnellinen heti pms:n loputtua joka kuukausi. Jos tunnen masentuvani, patoan sen ja think happy thoughts. Se ei ole johtanut muuhun kuin elämäni pahimpaan raivokohtaukseen tämänkertaisen pms:n aikana. Enää en teeskentele onnellista silloin kun sattuu, vaan yritän puhua siitä T:lle niin paljon kuin pystyn. Yritän olla pakenematta vihan suojaverhoon.

T meni tänään ensimmäistä kertaa seksiaddiktien tukiryhmän kokoukseen. Näin että häntä pelotti aika lailla. Minuakin pelottaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä asioiden kohtaaminen on pelottavaa. Vähän kuin yhtäkkiä olisi pakko käyttäytyä kuin aikuinen, kun olemme viimeiset kuusi kuukautta asuneet ja eläneet yhdessä kuin kaksi täysin eksyksissä olevaa, itsetuhoisaa ongelmanuorta.

Olo oli omituinen kun T lähti. Yritin katsoa telkkaria mutta kaikki ahdisti. Lopulta siivosin ja pistin päälle Breakfast At Tiffany's. Sen surumielisyyteen pystyn samaistumaan, siinä on jotain lohdullista.

home again

2004-11-22T09:54:00.000-08:00

T oli massiivisen riitamme jälkeen pari päivää poissa. Sain rauhoituttua. Kuukautiset alkoivat. Mieliala parani. Laskelmieni mukaan pms-oireet kestivät tällä kertaa vain viikon, aikaisemmin kaksi. Kai sekin on edistystä.

Kun T tuli takaisin, oli taas kivaa olla yhdessä. Seksiäkin teki mieli. Puin uudet alusvaatteeni ylle ja odottelin sängyllä T:tä töistä. Seksi oli upeaa, orgasmi mahdoton. Olen ollut todella haluton suurin piirtein siitä lähtien kun aloitin mielialalääkkeiden syönnin. Jos haluankin, orgasmia ei tule millään. En tiedä jännitänkö niin paljon, johtuuko se lääkkeistä, vai olenko vain haluton antautumaan T:lle vihatessani häntä. Masentavaa tämä kuitenkin on, johtui se mistä tahansa.

Olen väsynyt siihen etteivät asiat voi koskaan olla hyvin. Elämä on perseestä.

suomalaisten mysteerinen kansanluonne

2004-11-21T08:23:00.000-08:00

Ollessani pitkästä aikaa balettitunnilla huomasin, että ihmiset olivat ruvenneet puhumaan toisilleen. Sellaista varovaista moikkailua, tekniikan kommentointia, joku kehui ostamiaan liukuestesukkia, yleistä hymyilyä. Tunsin oloni hämmentyneeksi.

Ensimmäisellä tunnilla minä hymyilin kaikille iloisesti, ja kommentoin opeteltavia juttuja innokkaasti. Ihmiset mulkoilivat minua vihamielisesti, paitsi tietenkin opettaja, joka oli onnellinen kun joku rikkoi kiusaantuneen hiljaisuuden.

Toisellakin tunnilla olin vielä ihmisille ystävällinen, ajatellen että ensimmäisellä kerralla suomalaiset vain ovat niin kipsissä ettei kukaan uskalla tunnustaa toisten olemassaoloa. Vastakaiku oli edelleen olematonta ja kylmää. Pari vanhempaa tätiä hymyili minulle ystävällisesti ja vaihtoi muutaman sanan, tuo on se iloinen tyttö jonka kanssa voi puhua. Nuoret primadonnat mulkoilivat minua ja iloisuuttani vielä vihaisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Eikö tuo tajua lopettaa, palata ruotuun?! Perkele.

Toisen kerran jälkeen olin päättänyt, että nuoret primadonnat ovat mulkkuja, ja keskitin ystävällisyyteni vain vanhoille tädeille ja opelle. Oloni oli vähän surullinen ja lannistettu. En enää oikein uskaltanut kaiken tuon vihamielisyyden ja ilmiselvän halveksunnan edessä kommentoida tunnin asioita ääneen edes opettajalle. Lamaannus oli levinnyt - enää kukaan ei sanonut mitään. Opettaja vaikutti kerta kerran jälkeen enemmän leipääntyneeltä. Tiedän, että on ankeaa kun kukaan ei reagoi mitenkään jutteluusi, vitseihisi, kysymyksiisi. Olen ollut matkaoppaana. En ihmettele, että ope oli niin kyllästynyt.

Sitten olin kerran poissa, ja yksi kerta oli peruttu open sairastumisen vuoksi. Kun menin taas tunnille, huomasin, että jotain aivan ihmeellistä oli tapahtunut: primadonnatkin olivat ruvenneet ystävällisiksi! Jopa Nirppanokka hymyili minulle ja sanoi muutaman sanan tohelluksestaan, tekniikat eivät oikein ottaneet sujuakseen, maha oli liian täynnä kun oli kauheaan nälkään syönyt vähän liikaa ennen tuntia.

En tiennyt miten suhtautua. Ensimmäisen primadonnan kysyessä minulta jotain en edes reagoinut, jotenkin ajattelin hänen vain puhuvan itsekseen. Nirppanokka osoitti hymynsä ja sanansa suoraan minulle joten en enää voinut olla huomaamatta muutosta, mutta hämilläni olin silti. Hymyilin varovasti. Melkein teki mieli olla tyly: tästä saatte, minähän yritin jo mutta se ei silloin teille sopinut!

Tällaista käy minulle Suomessa jatkuvasti. En tule varmasti ikinä ymmärtämään suomalaista käytöstapakulttuuria. Small talkia ja normaalia kohteliaisuutta ei ole, vaan ilmeisesti ihmiset ruvetaan noteeraamaan tutuiksi kun ollaan nähty samassa yhteydessä x kertaa. Minä vain aina erehdyn heti olemaan kohtelias, jolloin minua pidetään weirdona, tai sitten jos muistan mistä on kyse ja pidän aluksi varani, en kuitenkaan tiedä sitä oikeaa, "sopivana" pidettyä ajankohtaa, jolloin toisille saa suomalaisen etiketin mukaan ruveta olemaan kohtelias. Jos olen kerrankin pois, muut ovat aloittaneet selkäni takana. Toivotonta. Pärjäsin oikein hyvin asuessani Brittilässä. Siellä saa olla toisille kohtelias. Tämä ahdistaa minua kovasti, tämä suomalaisten töykeys. Kummallisinta siinä on sen yhteislamaannuttava vaikutus: se ahdistaa kuulemani mukaan muitakin (suomalaisia), mutta silti kaikki joutuvat sen uhreiksi, eikä kukaan uskalla nousta massasta olemaan iloinen ja kohtelias (ettei vain pidetä weirdona).

Toinen outo piirre on se matalamielisyys mitä suomalaiset ulospäin viestittävät. Järkeä, ei tunteita. Yrmyä, ei hömppää. Silti kirjakaupan jonot ovat täynnä päällepäin yrmyjä ja asiallisia naisia/miehiä, joiden ostokset koostuvat sellaisista kirjoista kuin "Zen ja rakastamisen taito" ja "Ihanat enkelit". Myös tarot-kortit ovat hyvin suosittuja. Suomalaiset etsivät onnea ja sielua, ja silti nämä samaiset rakastamisen taitoa halajavat asiakkaat eivät katso myyjää silmiin, hymyile tai sano 'kiitos'. Se on jotenkin surullista - eikö kannattaisi aloittaa sitä rakastamisen harjoittelua ihan lähimmäisten kohtelusta, eikä vain yksin ja onnettomana lukea siitä kirjasta?

Suosittelen muuten tuota kirjaa, "Zen ja rakastamisen taito". Minä luin sitä häpeilemättä, ja hymyillen. Onhan siinä opettelemista, varmasti kaikilla.

riitelyä seksistä

2004-11-21T06:08:00.000-08:00

Joskus vihaan internetiä. Kirjoitin pitkään ja hartaasti T:n seksiriippuvaisuudesta ja minun ongelmistani sen suhteen, ja sitten koko teksti hävisi kun yhteys katkesi. Huoh. No, lyhyestä virsi kaunis: T:llä on ko. riippuvuus, ja lähinnä siitä syystä hän petti minua viime syksynä. Riippuvuus hänellä taas on siksi, ettei millään kestä kohdata vaikeuksia vaan pakenee niitä valitsemallaan tavalla. Siksi hän myös asui edellisen tyttöystävänsä koko viime syksyn, jolloin minulle kerrottiin että hän asuu äitinsä luona. Paskaa.

Luottamuus on lujilla, ja raivo herkässä. Ensin olin masentunut, sitten yritin ymmärtää, sitten yritin pakottaa itseni onnelliseksi keinolla millä hyvänsä, ja nyt olen sitten ilmeisesti terapian edistymisen vuoksi lopulta vain raivoissani. Vihaan T:tä ja itse asiassa suunnilleen kaikkia muitakin ihmisiä, paitsi kavereitani. Heitä rakastan. Heidän seurassaan ei tarvitse pingottaa, ja voin välillä jopa unohtaa T:n. Mutta töissä on vaikeaa. Olen asiakaspalveluammatissa, mikä ei tällä luonteella muutenkaan ole paras valinta. Nyt se on melkein mahdotonta. Varsinkaan miesasiakkaita en voi oikein sietää, yllätys yllätys. Tekisi mieli ruveta karjumaan flirttailijoille ja vetää kuonoon tissintuijottajia. SINULLAKIN ON VARMASTI VAIMO KOTONA, SENKIN MULKKU!! VITTUAKOS SIINÄ VONKAAT!! Miksi, oi miksi, ei miehille riitä mikään??Älkääkä perkele sanoko mitään siitä helvetin siemenen levittämisestä tai tulen screenistä läpi!

Minuun koskee oikein todella viime syksyn asiat. Tunnen oloni arvottomaksi ja loukatuksi. Muistan kuinka T sai minussa ennen kaikkea tätä aikaan juuri päinvastaisia tunteita. Luin tavoilleni epätyypillisesti Cosmoa tässä eräänä päivänä (viime yönä) ja tein jonkin "onkohänsinulleseoikea"-testin. Kaikki muut täsmäsivät kotitöistä huumoriin ja seksiin, mutta "saako hän sinut tuntemaan itsesi kauniiksi?"-- Ei. Todellakaan. Valitettavasti. Tunnen oloni todella kauhean näköiseksi. Huollan asuvalikoimaani alusasuja myöten vain näyttääkseni edes omasta mielestäni vähän kauniimmalta, koska haluan sitä palautetta edes peililtä jos sitä ei T:ltä tule. Olin viime syksynä yli kymmenen kiloa lihavampi ja tunsin oloni prinsessaksi T:n seurassa. Epäilemättä T ei ole sen tyytymättömämpi ulkonäkööni nytkään, mutta kaikki pornon tuijottelu ennen minun kotiintuloani ja viime syksyn kaksoisseurustelu ja irtopillun('xcuse my language)metsästyssuhde vielä kolmannen naisen kanssa... Sitä ei vain jaksa. En voi sille mitään, että tunnen oloni riittämättömäksi ja arvottomaksi.

Minäkin olen nuorempana niin epäkypsä että petin poikaystäviäni suhteen loppuaikoina, koska meni huonosti. T teki siis samoin, mutta hmm - - eihän meillä mennyt huonosti ja silti hän petti minuakin. Epävarmuutta, kuulemma. Yksinäisyyden pelkoa. Mitä jos minä en olisikaan halunnut T:tä loppujen lopuksi? Sitten olisi ollut Virallinen Tyttöystävä vielä jäljellä. Mutta minua hän kuitenkin rakasti, vaikka asuikin Virallisen kanssa, meni sinne minun luotani, vietti hänen kanssaan iltaa vieraiden kanssa, kävi kylässä...

Ehei, T. Ei se vaan niin mene. Tuollainen ei taatusti ole rakkautta. Ainakaan minua kohtaan - ehkä sitten Virallista kohtaan?

Jos tämä olisi jonkun muun blogi, ihmettelisin kovasti miksei mimmi lähde jo kävelemään moisen kusipään luota. Siksi, että minäkin pelkään yksinäisyyttä. En haluaisi lähteä ja sitten itkeä vielä vuoden kuluttua, että luovuin onnesta mitä minulle tarjottiin. Tein niin kerran aikaisemmin enkä meinannut millään toipua. En haluaisi töpätä uudestaan. T käy nyt terapiassa, ja rakastaa minua nyt. Sen minä uskon. Ja olen itse ollut T:n asemassa, eikä minulle annettu uutta mahdollisuutta vaikka tiedän että olisin kohdellut sitä hyvin. Ehkä on hyvä, että viha ja halveksunta T:tä kohtaan tulevat vihdoin ulos, en ole ilmeisesti uskaltanut niitä näin selvästi osoittaa ennen. Ehkä uskallan nyt koska asun hänen kanssaan. Ei tarvitse pelätä, etten enää koskaan näe T:tä jos olen ihan kauhea. Tai ehkä terapia vain auttaa. Ei mitään väliä mistä tämä johtuu, hyvä vain että tulee ulos. En jaksa enää pitää sitä sisällä. Olen ollut viimeisen kuukauden kohtuuttoman väsynyt.

home is where your computer is

2004-11-15T10:42:00.000-08:00

Olemme T:n kanssa muuttaneet vähitellen tavaroitani hänen asuntoonsa. Meidän asuntoomme, nykyään. Lähiöön. Olen ollut vuoroin onnellisen pesän perustamisen vimmassa, vuoroin todella ahdistunut. En ole tiennyt miksi, kummassakaan tapauksessa. Koko homma tuntuu järjettömältä. En tiedä olenko tehnyt oikeasti oikean päätöksen, vai vain ajanut itseni johonkin päätökseen muutoksenhalun pakottamana. Elämässä pitää olla jännitystä. Koskaan ei voi pitkään vain jatkaa eteenpäin. Tänään haettiin vihdoin kone ja internet toimii; tunnen ainakin tällä hetkellä olevani kotona. Ensimmäistä kertaa ihan todella tyytyväisenä.

Sofian maailma on ollut harvakirjoituksista viime aikoina koska kone ja internet-yhteys on asunut toisessa paikassa kuin minä. Se on ahdistanut minua enemmän kuin haluaisin myöntää. Tämä on minulle tärkeä kanava purkaa itseäni ja tunteitani. Joskus ahdistaa olla vain yksi niistä kolmekymppisistä naisista jotka ovat sekaisin itsensä ja miesten kanssa tai takia, mutta sitähän meidän sukupuolemme on, valitusta ja hämmennystä, yritystä löytää itsensä ja roolinsa koska sitä ei ole missään opetettu. Meidän vanhempamme tiesivät mitä tehdä: kuin heidän vanhempansa. Hankkia työ ja sitten tietenkin lapsia. Meidän sukupuolemme ei pääse niin helpolla. Pienestä pitäen on ollut erilaiset koulutukselliset mahdollisuudet, tytöt ovat juoneet viinaa kuin pojat, eikä kukaan oikein tiedä mitä pitäisi valita liian runsaasta valinnasta; ei ole pakko enää hankkia lapsia, koulutus ja ura on sille oikein hyvä tekosyy, ja lisäksi naisille on iskostettu päähän että itsekästä ja uskotonta miestä ei tarvitse sietää. Vaihtoehtoja on. Yksi mies toisensa jälkeen jätetään taakse elleivät kriteerit täyty, ja jälkeen jää paljon sekaisin olevia miehiä jotka eivät tiedä miksei enää olekaan hyvä olla jätkä. Ja sitten joku nainen poimii nekin miehet, ja jättää taakseen... Jonkun toisen poimittavaksi vielä enemmän hämmennyksissä oleva mies.

Minä olen yksi näitä moderneja naisia jotka odottavat täydellistä tasa-arvoa miehiltään. Ai et tee ruokaa, hiero jalkojani ja pese pyykkiä? Ei käy! Hieronhan minäkin sinun hartioitasi. Ulos vain. Seuraava! Mitä?? Sinä tulit juuri, minä en saanut orgasmia, ja kuitenkin näen selkäsi loittonevan..? ULOS! SEURAAVA!! Osaat itkeä, hienoa, mutta onko sinun pakko itkeä enemmän kuin minä? Ulos...

En ole koskaan ollut varma haluanko lapsia, olen vain odottanut täydellistä miestä ja olettanut, että lisääntymisvietti huolehtii lopusta. Minä en kuitenkaan ole täydellinen nainen, ja nyt olen kolmekymmentäkaksi vuotta. Ehkä pitäisi vain kerrankin panostaa ihan täysillä epätäydellisen miehen kanssa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta T on luonteeltaan ja olemukseltaan lähellä sitä. Ehkä pitäisi katsoa tätä hetkeä eikä elää menneisyydessä. Kaikki tekevät virheitä jne... No, ainakin olen kerrankin yrittänyt jos korttitalo sortuu taas.

Pois, pelot.

rakkaudesta ja seksistä

2004-11-08T10:52:00.000-08:00

Olen lukenut Paolo Coelhon uusinta ja se on koskettanut minua syvästi. Coelhon kirjat koskettavat aina lukijoitaan, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa minua erityisen vahvasti. Voin lyödä vaikka vetoa, etten tunne ketään, joka olisi harrastanut yhtä paljon seksiä kuin minä. En siis väitä ettei sellaisia ihmisiä olisi, vaan että henkilökohtaisesti en tunne ketään. Minulle näitä kokemuksia on siunaantunut PALJON, ja suurin osa viime kevään ja kesän aikana.

Kun nyt ajattelen touhujani silloin, mieleeni hiipii sana 'hulluus', mutta oikeasti kyse oli vain ylivenytetystä yksinäisyydestä, jota en enää millään kestänyt. Seksuaalisuus tuli avukseni: sekin on ihmiskontakti, vaikka köyhä onkin. Kokeilin kaikkea, koska yhtä asiaa voi tehdä vain rajallisen määrän ennen kuin siihen puutuu, joten aina välillä oli vaihdettava tyyliä että harhautus olisi voinut jatkua. Sadomaso ja oma sukupuoli tuli koettua, ja paljon muuta. Tapasin T:n täysin oikeaan aikaan, koska olin juuri silloin jonkinlaisella rajalla: olin jo kokeillut äärijuttujakin, joten ainoa suunta oli rankentaa niitä, tai luopua seksistä kokonaan ja kohdata itsensä. Luulen, että minun oli vaarassa käydä huonosti, mutta juuri silloin tapasin T:n, ja pohjaton rakkaudenkaipuuni sai täyttymyksen. Seksi piti minua silti vielä jonkin aikaa otteessaan, samoin T:tä, eikä valitettavasti jäänyt meidän väliseksi asiaksemme. Siitä nämä kaikki ongelmat johtuvat.

En ymmärrä, mikä minussa nyrjähti niin pahasti juuri viime vuonna, että tein kaiken sen minkä tein, koska olen tuntenut yksinäisyyttä sekä yksin että suhteissani ennenkin, enkä ole koskaan hakenut siihen lohtua seksistä, ainakaan tuossa määrin. Ehkä yksinäisyyden siedolla vain on rajansa. Sitä oli varmasti vain kestänyt liian kauan. Nyt tiedän, että sille on tullut viimeinen raja tässä suhteessakin: olen väsynyt pitämään pystyssä muureja ja rajoja, minun ja T:n välisiä ja käytökseni ja tunteideni välisiä. Rakastan T:tä ja viihdyn hänen kanssaan. En tietenkään tiedä, voinko häneen luottaa, mutta en voisi millään tietää sitä kenestäkään muustakaan. Ihmisistä ei voi saada takuita.

Muutin T:n luokse viime viikonloppuna.

masentuneen arkea

2004-10-28T02:01:00.000-07:00

Koska olen luonteeltani masentuneisuuteen taipuvainen, vajoan helposti siihen tilaan jos mitään syytä on. Olosta tulee luovuttanut ja katkera. Olen vihainen T:lle, että luotin häneen ja hän petti hauraan luottamukseni ja olen nyt sen takia masentunut ja epävarma ja masennuslääkkeiden orja. Tosiasiassa saan syyttää kaikesta tästä itseäni. Vaistoni sanoivat koko viime syksyn, etteivät asiat ole kunnossa, mutta koska olin ollut niin kauan yksin ja halusin epätoivoisesti taas jonkun elämääni ja T tuntui hyvältä, suljin silmäni ja pakotin itseni kuuroksi intuitiolleni. Tässä on nyt sitten lopputulos.

Alitajunnan voima on pelottava. Kun tapailin siihen aikaan niin monia miehiä, enkä kenestäkään heistä oikein kunnolla kiinnostunut, miksi kiinnostuin T:stä heti ja niin palavasti? Tunsin oloni rakastuneeksi todella pian. Heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen ajattelin että tässä on jotain. Pyrin toteuttamaan tiettyä yhtälöä miessuhteissani, ja T sopi siihen täydellisesti: läheisriippuvainen, seksiriippuvainen, epävarma. Ihan niin kuin minäkin. Päällepäin näin tietysti vain arvoja, joiden takia edelleen jatkan suhdettamme kaikesta tuskasta huolimatta: kiltteys, lojaalius, tuki, huumorintajuisuus, äly. Nämä ovat kaikki piirteitä, jotka muodostavat mahdollisuuden Perhe.

En voi masennukselleni nyt mitään muuta kuin yrittää selvitä sen kanssa. T on ollut pahasti sekaisin itsensä kanssa silloin kun hän eli kummallista kaksoiselämäänsä, eikä vaikuta olevan sillä tavalla sekaisin nyt. Nyt, toisin kuin silloin, tunnen hänen olevan läsnä. Nautin hänen seurastaan ja läheisyydestään. Jos nyt jätän hänet sen takia mihin tilaan hän on minut saattanut, joudun kärsimään menetyksestä ja erosta. En halua enkä jaksa juuri nyt käydä läpi enempää tuskaa, joten kellun paikallani tässä tilanteessa. Kokemukseni mukaan tällaiset tilanteet helpottavat päivä kerrallaan, pitää vain keskittyä muuhun elämään ja antaa ajan kulua. Aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä asiat vain ovat kirkkaampia. Siihen asti pitää vain yrittää elää.

Aivoni eivät ole pettäneet minua täysin. Eilen tajusin kaiken ahdistuksen keskelläkin lähteä balettiin, mistä tuli parempi olo. Tänään luin aamulla hesarista mielenkiinnolla Summasen potkuja: tiesin, että siinä tyypissä oli jotain vikaa. Muistan katsoneeni MM-lätkää ja ajatelleeni, että hänellä on psykopaatin terävän kiiluva katse silmissään. Tunnistan siis vieläkin psykopaatin, ajattelin helpottuneena itsekseni kun luin Summasen mielipuolisesta voitonhimosta.

Metrolaiturilla katselin ihmisiä oman pääni sisällön sijasta: onkohan tuo tyttö belettitanssija? Kenellä muulla voisi olla noin kohotettu ryhti ja luonteva seisoma-asento ensimmäisessä asennossa? Kuuntelin ystävällisen saksalaisnaisen puhelua ja mietin, miten lähes koko Saksan kansa on voinut mennä mukaan sellaiseen hulluuteen viime maailmansodan aikana; onko heillä todella jokin aivan erityisen kylmä piirre luonteessaan, vai onko Hitler vain onnistunut niin täydellisesti manipuloimaan heitä, etteivät he ole kuin sodan jälkeen vasta tajunneet mitä on tapahtunut?

Kaiken tämän alla mieleni toimi hyväkseni: sen sijaan, että puhuisimme T:n kanssa tänä iltana ongelmistamme, ehdotin että menisimme elokuviin, että saisi vähän muuta ajateltavaa. Masennus imaisee niin helposti minut otteeseensa, eikä päästä yhtä helposti irti. Yritän välttää sitä niin paljon kuin voin. Tutkimusten mukaan ongelmistaan selviävät paremmin ihmiset, jotka eivät vatvo niitä koko ajan kuin ne, jotka eivät muuta teekään.

Olisi kiva vähitellen päästä tuohon jälkimmäiseen ryhmään.

ihmissusi

2004-10-23T09:18:00.000-07:00

Ihan kauhea olo. Riitelin T:n kanssa viime yönä taas oikein kunnolla. Sekin raivostui niin että pelästyin. Mitta taitaa olla täynnä, ja se taitaa olla minun syytäni. Hautajaisten jälkeen ollaan riidelty noin joka päivä, ja aina minun aloitteestani. Olen taas miettinyt monta päivää kannattaako jatkaa vai ei, kun en tunnu pääsevän yli siitä miten T petti luottamukseni. Ja sitten viime yönä kaikki räjähti taas käsiin oikein kunnolla. Ilmoitin etten halua jatkaa, enkä pysty luottamaan.

Nukuttuani olo oli parempi, mutta edelleen masentunut, eikä ollut yhtään selvempää haluanko jatkaa tai onko siinä mitään mieltä. Puhuin T:lle siitä, että edes toisen meistä pitäisi olla vahva, kaksi heikkoa yhdessä tuottaa pahaa jälkeä. Minua ärsytti, kun T taas surullisen marttyyrimäisesti rupesi tekemään minulle kahvia ja aamupalaa ja puhui koko ajan epävarman hiljaisella ja särkyneellä äänellä. Autossakin vielä rupesin itkemään, ja silloin tietysti myös T rupesi kyynelehtimään ajaessaan. Yhtäkkiä näin itseni sivupeilistä: kalpeat, pöhöttyneet kasvot, mustat silmänaluset. Ilmetty Mervihän (Matista ja Mervistä) se minua sieltä katsoi. Tajusin salamannopeasti mikä minua taas vaivasi: PMS. Samalla hetkellä ymmärsin, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaikki tuntuu tällä tavalla ylivoimaiselta, ja päätän luovuttaa kaiken. Ja aina se on ollut samaan aikaan kuukaudesta, päivä pari ennen kuukautisten alkamista. Tuntuu siltä kuin olisin ihmissusi, minun pitäisi vain karata pois ihmisten ilmoilta tiettyyn aikaan kuukaudesta, etten satuta toisia. Olo on ollut yhtä sietämätön töissäkin.

Mentally-ill-tablets didn't work after all. Nor did self-control.

Koska kuitenkin tajusin tämän kaiken, sain puhuttua T:n kanssa ennen kuin se lähti ajamaan pois heitettyään minut kotiini. Selitin edellisen, mutta toivoin että hän kiinnittäisi huomiota ongelmiinsa, ettei niistä tulisi minulle ongelmia. Siinä vaiheessa kun oloni on vaikea ja stressikynnys ylittynyt, vaikka se johtuisikin lähinnä hormoneista, haluan vain päästä eroon niin paljosta stressistä kuin voin. Itseäni en voi sanoa irti, mutta T:n voin, ja siksi yritän sitä. Ongelmat ovat ongelmia, vaikka tämä aika kuukaudesta pahentaisikin niitä.

Mielenkiintoinen ajatus: voisinko vain pyrkiä eroon omista ongelmistani, niin T:n ongelmat eivät rasittaisi minua loppuun?

kun päätä koskee

2004-10-19T02:41:00.000-07:00

T haki pitkän epäröinnin jälkeen sairauslomaa töistä. Lääkäri myönsi epäröimättä viikon, ja käski tulla uudestaan jos se ei auta. Läheisen kuolema on aina vakava asia, ja varsinkin tuollaiset äkilliset onnettomuudet. Täytyy antaa itsensä levätä ja toipua.

T sanoi sanoneensa lääkärillekin, ettei oikein kehtaisi hakea vapaata "tuollaisen takia". Minä tuhahdin, jälleen kerran, että miten niin "tuollaisen" - joku todella läheinen ihminen kuolee, eikä kehtaa ola töistä poissa sen takia, mutta sitten jos on nuha, poissaolo ei tunnu ollenkaan häpeälliseltä. T vastasi: "niin mutta kun ei ole fyysisesti mitään vikaa".

Niin. Ottaen huomioon, että useimmat meistä eivät suinkaan ole fyysisessä työssä vaan jonkinlaisissa konttorihommissa, niin kuin T:kin, fyysinen vaiva ei haittaisi yhtään niin paljon työntekoa kuin se, että aivot eivät ole oikein terässä. Siihen ihmiset usein viittaavat flunssallaankin: ei pysty keskittymään, kun pää on pumpulissa/väsyttää/on muuten vain kooma. Päästä ja sen toimivuudesta on silloinkin kyse, ei vartalon.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, mikä on valitettavasti Suomessa unohdettu. Olen itse ollut joskus töistä pois masennuksen takia: kun vain tietää, ettei pinna kestä mitään, keskittymään ei pysty, ja jo ajatus ihmisistä ympärillä saa paniikin aikaan. Silloin on viisainta kerätä kotona voimia ja yrittää sitten uudestaan. En pidä sitä lintsauksena. Sitten taas olen usein töissä, vaikka ei kaikki ihan fyysisesti toimisikaan, jos en katso siitä olevan mitään estettä työnteolle. Huomionarvoista tässä on tietysti se, että kun olen poissa sen takia että mieli on sairas, käytän kuitenkin tekosyynä jotain fyysistä vaivaa, koska sitä pidetään hyväksyttävämpänä. Ei tulisi mieleenkään sanoa, että olen poissa sen takia että olo lähentelee hermoromahdusta, koska sen jälkeen minua katsottaisiin kieroon lomalta palatessani. Silti on todennäköistä, että kaikilla ihmisillä on joskus samanlaisia ongelmia, ja hekin ovat silloin todennäköisesti "nuhassa". Valitettavaa, että mielestä huolehtiminen on niin noloa ja paheksuttavaa.

Olen päättänyt huolehtia omasta mielestäni hakemalla pillereitä. Juuri nyt, eikä vähään aikaan, ei ole mitään mahdollisuuksia sellaiseen irtiottoon, millä ehkä saisi asiat kuntoon muilla keinoin. Se vaatii vuosia. Jos en nyt pidä itsestäni huolta tällä tavalla, saatan romahtaa, enkä jaksa taas sekoittaa elämääni.

Mietin kuitenkin ehkä vielä huomiseen, ihan varmuuden vuoksi.

uraa!

2004-10-18T10:01:00.000-07:00

Pääsin Kutsuvieraana laitoksen kokkareille. Huom! Olen siis Persona Muy Importante. No, oikeastihan tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa, olin vain osa työryhmää joka sattui olemaan vieraslistalla. Silti: kaikki tilaisuudet on käytettävä näyttääkseen naamaansa. Meidän alalta on vaikea saada töitä.

Kun kuuntelin esitelmiä, joita arvovieraat alussa pitivät, silmäilin samalla rutikuivaa joukkoa salissa. Ihmettelin itsekseni, olenko nyt varmasti aivan oikealla alalla. Miten minä voin mitenkään kuulua tähän itseään tärkeänä pitävään ja teennäiseen ihmisjoukkoon? Siten, että rakastan alaani. Todella rakastan asiaani. Olen yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet tekemään sitä mitä haluavat todella tehdä, ja jos olen ollenkaan onnekas ja hyvin ahkera, saan viettää loppuelämäni sitä tehden.

Kun olin tajunnut tämän asian, minusta ei enää tuntunut olevan ollenkaan tarpeellista hymyillä ihmisille ja puhua tutkimussuunnitelmista ja yrittää tehdä vaikutusta ja jäädä mieleen. Ajattelin, että jos saan ikinä asiani kansien väliin, jos todella vihdoin annan itseni nauttia siitä mitä teen enkä vain stressaa, olenko tarpeeksi hyvä, asiat kyllä järjestyvät omalla painollaan. Kun vain teen sen, minkä haluan ja mikä pitää tehdä.

Joskus on niin helppoa olla onnellinen.

officially insane, again

2004-10-18T09:43:00.000-07:00

Kävin lääkärissä kolmatta viikkoa jatkuvan kuumeilun takia. Koska syyksi vetelään oloon, tosin ei kuumeeseen, on veikattu mm. matalaa hemoglobiinia, puhe kääntyi kuukautisiin ja siitä pms-vaivoihini. Ne ovat täysin järki pois- tyyliä. Hormoonisotaa pahimmillaan. Järki lähtee, raivo ottaa vallan. Jokaisesta kuukaudesta noin puolitoista viikkoa ennen kuukautisia on täyttä helvettiä. Kaikki vituttaa, eikä vähiten asiat jotka ikään kuin saavat vituttaa, kuten esim. T ja sen sekoilut.

Päätän kerran kuussa että enää en kestä, en pystykään antamaan anteeksi, ja paras on erota. Kuluu muutamasta päivästä viikkoon näissä epätoivoisissa ja sangen raastavissa tunnelmissa; paljon riitelyä, raivoamista ja hysteriaa. Sitten - kuukautiset alkavat. Olo paranee. Enää ei tunnu siltä että mitään toivoa ei olisi, vaan päinvastoin että kaikki voi hyvinkin järjestyä nyt kun näitä asioita on selvitetty, paineita purettu ja ymmärrän taas vähän paremmin. Hah! Mitä itsepetosta. Kesti aika monta kuukautta ennen kuin tajusin toistuvan syklin. Kesti vielä pari kuukautta ennen kuin aloin uskoa, että en todella voi mitenkään vaikuttaa mielialaani vaikka tiedän, mikä aika kuukaudesta on. Ajattelin jotenkin, että kun nyt sen tiedän, niin ei tämä sitä voi olla, koska en tietenkään olisi niin järkyttävän heikko että sortuisin siihen silti. Ja sitten vain kuluu taas se tietty muutama päivä, kuukautiset alkavat ja kaikki onkin taas hyvin. Like magic.
Uskottava se on.

Lääkäri luki intranetistään mitkä asiat voivat helpottaa pms-oireita ja päätyi lopulta kirjoittamaan reseptin mielialalääkkeille, joita minun tulisi nauttia ko. ajan kierrosta. En tiedä mitä ajatella. Olen yrittänyt kaikenlaista, eikä mikään oikein auta: seksiä, urheilua, kirjoittamista, laulamista, rentoutumista, työntekoon uppoutumista, vitamiineja ja luontaislääkkeitä. Houkutus vetää masennuslääkkeitä on suuri. Mutta: nautin mielialalääkkeitä vakavaan masennukseen yli kaksi vuotta, ja kun sain ne lopetettua, olin ylpeä itsestäni ja tunsin oloni vapaaksi. Ehkäisykeinonakaan en käytä lääkkeitä. Jotenkin sitä vain haluaisi pärjätä ilman että koko ajan pumppaa itseensä keinotekoisia kemikaaleja. Sitten toisaalta, jos päätä särkee, en epäröi hetkeäkään tabun nappaamista. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että olen siinä määrin huolestunut mielenterveydestäni, että en haluaisi tunnustaa ETTÄ EN OSAA OLLA ONNELLINEN ILMAN LÄÄKKEITÄ.

Masentavaa.

stressiä

2004-10-14T02:28:00.000-07:00

Huhhuh. Hautajaiset olivat tiistaina. Raskas päivä, eikä vähiten siksi että ne olivat myös maantieteellisesti kaukana joten koko päivä meni matkustamiseen. En muista koska olisin ollut näin väsynyt. Päänsärky ja kuumeilu ovat olleen vakioelämää jo monta viikkoa. Nyt en ole enää millään jaksanut edes tehdä tehtäviä, aivot vain hyytyvät täysin kirjoitetun tekstin edessä. Luennoilla jaksan sentään nipin napin käydä, mutta kokeet ovat parin viikon päästä enkä enää ole varma saanko niistä tarpeeksi hyviä arvosanoja jatkaakseni. Päässä naksahtaa kohta.

T jaksoi hautajaiset hyvin vaikka stressiä oli lisäämässä vielä hänen äitinsä, joka ei enää T:n isän perheeseen ole kuulunut pariinkymmeneen vuoteen. Kappelissa jouduin mielenkiintoiseen välikäteen kun T oli siirtymässä sivummalle istumaan, varmaankin juuri siksi että ko. äiti seisoi T:n kyljessä kiinni. Nainen sähähti T:lle "jää minun luokse!" ja T katsoi häntä yhtäaikaa väsyneen, raivostuneen ja alistuneen näköisenä ja rupesi sitten istumaan alas, vetäen minut bufferiksi itsensä ja äitinsä väliin. Olin siinä tietenkin mielelläni, jos se auttoi T:tä sillä hetkellä rauhoittumaan, mutta tuli karmea olo että joudun heidän väliinsä varmasti jatkossakin. Yritän välttää sitä jos vain voin.

Siunaava pappi oli perhetuttu, joten hän osasi sanoa oikeat asiat välttäen tavanomaiset latteudet. Olin siitä onnellinen, tilaisuus oli kaunis, koruton ja rauhallinen. Vain välttämätön tehtiin, niin kuin T:n isä oli toivonut. Olin ylpeä T:stä. En tiedä olisinko itse jaksanut niin hyvin. Äitinsä T hoiti suorastaan miehekkäästi. Yllätyn välillä sitä voimaa, mitä T:stä löytyy tarvittaessa. Olen seurannut T:n romahtamista meidän kriisimme aikana niin läheltä, että välillä erehdyn pitämään häntä heikkona.

Pinnallisuuttakin riitti: kun katsoin T:n kävelevän muiden perässä haudalta, ajattelin itsekseni: tuo on minun mieheni. Oli sellainen täydellinen kuulas syyspäivä mistä runoilija kirjoittavat, aurinko paistoi ja ruska hiveli silmää, ja siinä käveli kuin postikortissa vaalea, komea mieheni tummassa puvussa ja surusta huolimatta ryhdikkäänä, katse luotuna miettiväisesti alaspäin. Rauhaa ja voimaa, ja seksikkään pörröiset hiukset. Tunsin ylpeyttä. Vapise, Brad Pitt.

Aterian päätteeksi T yllätti pitämällä ehdottomasti kauneimman puheen mitä olen kenenkään kuullut hautajaisissa pitävän. Jälleen tunsin ylpeyttä, mutta en tällä kertaa pinnallista.

Minun mieheni.

rakkauteni vuorenkorkuinen

2004-10-11T13:17:00.000-07:00

Jos rakkauttani T:hen mitattaisiin sillä, kuinka paljon kimpaannun ihmisille jotka jotenkin loukkaavat häntä, se olisi vuorissa sellaista Everestin luokkaa. Tiedän että tällainen aika saa ihmisissä aikaan kummallisia reaktioita, mutta jotkut silti tuntuvat täysin kohtuuttomilta ja itsekkäiltä. Ei vähiten omani.

Olen huomannut itsessäni sietämätöntä itsekkyyttä. Tällaisena aikana puhun paljon meidän ongelmistamme, tai ainakin paljon tällaiseksi ajaksi. Vielä sietämättömämpää on tajuta, ettei kusipäinen käytökseni johdukaan itsekkyydestä vaan pelkästä pelosta ja epävarmuudesta. Kun en osaa tuoda todellisia tunteitani esille, ne purkautuvat pikkumaisena riitelynä. Olen todella kehittymätön ihminen.

On sanoinkuvaamattoman vaikeaa katsoa sivusta kun T kärsii. En ole koskaan tuntenut oloani näin avuttomaksi. Annan latteita neuvoja kun pitäisi olla hiljaa ja vain kuunnella, ja olen hiljaa muka kunnioituksesta kun T kaipaisi tuekseen neuvoja. En osaa erottaa näitä kahta toisistaan, ja se on sietämätöntä. Tuntuu ettei mitenkään voi auttaa, ja siitä tulee riittämätön olo, vaikka se on vain minun itseni sanelemaa.

Onneksi hautajaiset ovat huomenna, ehkä T pääsee sen jälkeen rauhaan.

Kuolema on todella vaikea asia.

kuoleman jälkeistä elämää

2004-10-08T10:49:00.000-07:00

Sanomattakin on selvää että viime ajat ovat olleet raskaita. Töissä on pinna kireällä, ihmisten pikkumaisuutta ei jaksa millään. Silti tässä on tapahtunut paljon hyvääkin. Olen ymmärtänyt shokin kautta kuinka haurasta elämä on, ja etten halua tuhlata siitä enää yhtään riitelyyn ja katkeruuteen.

Kun olin päättänyt antaa T:lle anteeksi, seuraavana päivänä törmäsin psykologian kirjaan mikä neuvoi tekniikan siihen. Pitää vain ennen nukkumaanmenoa hokea muutama kerta 'annan itselleni anteeksi' ja sitten sama niiden henkilöiden kohdalla joille on katkera tai vihainen. Sillä ei kuulemma ole väliä, tarkoittaako sitä vai ei, parannusta rupeaa tapahtumaan. Niinpä minä sitten hoen viimeiseksi yöllä "annan anteeksi itselleni annan anteeksi itselleni annan anteeksi itselleni annan anteeksi T:lle annan anteeksi T:lle annan anteeksi T:lle...". Joka ikinen yö olen nukahtanut siihen naps vain. Ja todella, parannusta on tapahtunut. Välillä olen vihainen ja katkera, mutta se ei enää ota minua valtaansa. Sen sijaan ajattelen sitä miten rakastan T:tä ja mitä hän minulle merkitsee. Arki tuntuu hyvältä. Meillä on kaikesta tapahtuneesta huolimatta hyvä suhde.

Muutama päivä sitten tajusin tuon kaiken kuin kirkastuneena ajatuksena ja tajusin, että haluan sekä antaa anteeksi että yllätys yllätys, sitoutua. Kosin T:tä. Hän suostui. Me menemme ilmeisesti naimisiin, mutta yksityiskohdista ei ole sovittu.

Tuntuu hyvältä. Jeesus oli oikeassa, rakkaus voittaa kaiken. Hämmentävää.

22.9.2004

2004-09-29T07:52:00.000-07:00

T:n isä kuoli viime keskiviikkona 22.9.

Enkelikorteista tuli hokema: Kaikki asiat tapahtuvat oikeaan aikaan. Mietin kovasti, mikä ihme tässä oikein tapahtui oikeaan aikaan.

Minä olin juuri sinä päivänä aikaisemmin pyytänyt T:ltä parin viikon taukoa, että saisin käsiteltyä asioita että joskus pääsisin niistä ylikin. Surtua. Itkin koko päivän sitä, miten tuskalliselta tuntuu, että T asui toisen naisen kanssa koko syksyn minun selkäni takana. Mietin ja surin. Kun T illalla soitti ja sanoi uupuneella äänellä mitä oli tapahtunut, menin täysin sekaisin. Mietin, voisiko mitenkään olla mahdollista että sitä ei olisi tapahtunut. Voisiko sen jotenkin perua siksi, että se oli niin totaalisen väärin? Isä oli T:lle kaikkein rakkain ihminen maailmassa, tämä ei vain voinut olla mahdollista. Näin ei yksinkertaisesti VOI käydä. Eikä varsinkaan nyt.

T:llä on ollut todella vaikeaa jo pitkään. Minä olen välillä voinut paremmin ja välillä huonommin, ja viime aikoina jotenkin kiihtyvästi todella huonosti. Tuntuu etten voi antaa anteeksi. Ehkä en vain halua. T haluaisi vain päästä eteenpäin ja pitää minut. On varmasti vaikeaa katsella minun katkeruuttani ja pelkoani ja yrittää samalla uskoa tulevaisuuteen. Ja kaiken tämän keskelle tuli vielä isän kuolema. Tuntuu kohtuuttomalta.

Ehkä tämä silti nyt on helpompaa T:lle kuin täydellisen onnellisuuden keskellä olisi kohdata näin suuri menetys. Nyt on harjoiteltu menetystä ja vaikeista ajoista selviämistä jo pitkään. T on selvinnyt todella hyvin, paljon paremmin kuin kuvittelin. Odotin täydellistä romahtamista. Ehkä niin olisi vähän aikaisemmin käynytkin, mutta nyt T on jotenkin tasapainossa surunsa kanssa. En usko että pystyisin itse samaan.

Ehkä se tapahtui nyt siksi etten minä voisi ottaa etäisyyttä ja mahdollisesti päätyä luopumaan koko suhteesta. Ehkä jokin korkeampi tahto haluaa meidän pysyvän yhdessä. T:llä on meidän ongelmiamme suurempi onnettomuus, niinpä minä kirjoitan tätä T:n olohuoneessa T:n koneella. Olen täällä niin kauan kuin on tarvis.

Osaan pidellä T:tä sylissä ja itkeä kun T itkee, mutta en osaa antaa itselleni oikeutta suruun siitä että minulle rakkaan ihmisen rakas ihminen on poissa. Olo on kauhean raskas. En osaa auttaa itseäni mitenkään, niinpä olen purkaakseni pahaa oloani jopa riidellyt T:n kanssa meidän ongelmistamme, mikä on tällaisessa tilanteessa täysin kohtuutonta. Tuntuu samalta kuin silloin kun famu kuoli. On vain paha olo. Olen huono suremaan, paljon parempi olemaan vihainen. Toivoisin toisin.

Olen ajatellut asioita. Haluan pystyä antamaan T:lle anteeksi. Sen ei tarvitse sinänsä päättää sitä, jatkuuko meidän suhteemme vai ei, se on muuten vain tarpeellista. Olen elänyt koko elämäni itse luomani katkeruuden vankina aivan kuin isäni ja äitinikin. Olen todella inhonnut sitä piirrettä heissä. Haluan päästä siitä itsessäni. Aion tehdä tämän eteen nyt töitä joka ikinen päivä. Alan antaa anteeksi. Uskon, että sen myötä hyviä asioita alkaa tapahtumaan ympärilläni, minulle ja läheisilleni.

Enkelikortit kehottivat kiinnittämään huomiota asioiden samanaikaisuuteen. Viime viikonloppuna minä ja T ajoimme mökillä kolarin, muutamaa päivää myöhemmin T:n isä ajoi kolarin. Meille ei tapahtunut mitään, vaikka tietenkin järkytyimme. T:n isä kuoli.

EM oli lähettänyt minulle viestin, että on jättänyt poikaystävänsä. On vaikeaa. Samaan aikaan minä olin pyytänyt taukoa, koska en enää kestänyt oman parisuhteeni ongelmia.

Pitää keksiä, miten nuo asiat selittyvät mielelleni, miten ne liittyvät toisiinsa.

Pidin T:n isästä todella paljon. Vaikka olin tavannut hänet vain kahdesti, tuntuu että häntä tulee ikävä. Tätä kirjoittaessani olen vihdoin osannut itkeä hienon ihmisen poistumista.

Vaikka lähdin nopeasti, olin onnellinen
Ehkä lähdin koska olin valmis
Lapseni olivat valmiita menettämään minut
Onnellisia

Joskus elämä oli kovaa mutta osasin jaksaa
Rakkaudesta muihin rakastin myös itseäni
Rakkaudesta itseeni olin hyvä isä pojalleni

Rakasta itseäsi, poika
Sinun sisälläsi rakastan sinua aina
Rakasta itseäsi

Tule onnelliseksi.

kauniit ja rohkeat

2004-09-21T14:10:00.000-07:00

Olen nyt ollut kaksi päivää yksin kotona flunssan kourissa. Koska olen liian väsynyt tekemään mitään, katson aina välillä muutaman tunnin torkkujen välillä vähän televisiota. Tänään huomasin ilokseni että sieltä tulee Kauniit ja rohkeat. Jee! Kerrankin kotona, eikä mitään muuta tekemistä. Voin hyvällä omallatunnolla katsoa sitä jakson. Lähinnä tämä halu perustui nostalgiaan: kun olen viimeksi katsonut ko. sarjaa mitenkään aktiivisesti (täysin aktiivisesti sitä ei voi katsoa, koska toistosta ja huonosta tasosta tulee hulluksi), asuin kotona. Ne olivat ilmeisesti ihan hyviä aikoja, koska assosiaatiosta tulee hyvä mieli.

Vähän aikaa katsottuani rupesin voimaan henkisesti todella huonosti. Ylidramaattisuus ja kaiken muun syövät parisuhdeongelmat tuntuivat ahdistavan tutuilta. Oma elämäni on pyörinyt niin tiukasti parisuhdedraaman ympärillä että kaikki muu on jäänyt. Aikaa on mennyt hukkaan loputtomasti, eikä sitä saa ikinä takaisin. Muistan, että vuosia sitten kaverini sanoi ettei tarvitse seurata Kauniita ja rohkeita, jos seuraa minun elämääni. Nauroin sille silloin, ja tunsin oikeastaan ylpeyttäkin itsestäni: ainakaan en ollut tylsä ihminen. Jännittävyyden hakeminen elämään onkin vähitellen vienyt minulta kaikki voimat.

Kun luin läpi näitä blogejani, huomasin niissäkin punaisen langan: parisuhdeongelmat. Kieltämättä kriisin alussa oli niin vaikeaa, että siitä kirjoittamisesta on varmasti ollut apua, mutta nyt saa loppua ainainen parisuhdeongelmien vatvominen. On kulunut neljä kuukautta ja me olemme vieläkin yhdessä. Nyt on selvästi korkea aika keskittyä itseeni ja ruveta elämään. Vihaan itseäni, koska en ole sellainen kuin haluan, ja jos se asia jää tälle tolalle, koko parisuhteestakaan ei ihan varmasti tule yhtään mitään. On siis turha keskittyä siihen, ja kaikki hyöty keskittyä itseeni.

Tällainen haluaisin olla:

1. Energinen. Vihaan sitä, että herään aamulla aina liian myöhään, lähden unessa, tukka märkänä ja ilman meikkiä liikkeelle. Kestää ainakin pari tuntia ennen kuin tunnen olevani ajatteleva ihminen. Ratkaisu: Herään aikaisemmin aamulla, kuivaan hiukset jne., ja ehkä teen aurinkotervehdyksen, jos sillä saisi virtaa. Lisäksi olisi syytä vihdoinkin ryhtyä nukkumaan tarpeeksi. Inhoan jatkuvaa väsymystä, enkä tajua miksi kidutan sillä itseäni päivästä päivään, vuodesta toiseen.

2. Aikaansaava. Vihaan sitä, että saan niin vaikeasti minulle tärkeitä asioita tehtyä, opiskelu etupäässä. Ratkaisu: Päätän tehdä jotain joka päivä, ja ryhdyn toimeen ennen kuin keksin ruveta riitelemään T:n kanssa, soittaa jollekin kaverille tai muuta passiivista.

3. Positiivinen. En ole aina ollut näin väsynyt, kyllästynyt ja negatiivinen, ja kieltämättä viime aikoina siihen on tullut hienoista parannusta. Tätä saisin vielä parannettua ihan yksinkertaisilla konsteilla: lukisin hyviä kirjoja, niin kuin ennen aina, kävisin konserteissa, näkisin ystäviäni laatuajalla enkä kiireen keskellä, ja jälleen kerran, nukkuisin tarpeeksi.

4. Huoliteltu. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta kyllä hyvästä ulkonäöstä tulee parempi olo. Olen todella huono huoltamaan itseäni, ja nyt siihen saa vain tulla loppu. En enää poistu kotoa ilman vilkaisua peiliin, ja tarkistan vaatevarastoni. Pari uutta paitaa ei romuta kassaa, ja ne nuhjuiset, rumanväriset paidat mitä kaapista nyt löytyy, saavat lentää. Miksi rankaisen itseäni pitämällä rumia vaatteita on erittäin hyvä kysymys.

Ja nyt menen katsomaan Sex And The City'ä, koska se tekee naiselle hyvää.